Johan tässä saa hävetä

Viimeisten kuukausien aikana on sattunut ja tapahtunut mutta rauha valtakunnassamme on pysynyt. Olen ties milloin viimeksi tänne kirjoittanut, aika vain ei meinaa riittää kunnolliseen uppoutumiseen saadakseni jonkin sortin tekstiä aikaiseksi. Myönnetään myös sen verran, etten välillä ole yksinkertaisesti jaksanut siirtyä Netflix-sivustolta bloggeriin... Tunnollista bloggaajaa en ole enää nähnykään itsessäni kuukausiin.


Olen työskennellyt tämän jakson ajan Roland Academy'ssa. Se on osa painoviestinnän opintoja nykyään ja olen tehnyt suurimmaksi osaksi asiakastöitä UV-tulostimella, toiminut tutorina Avoimissa Ovissa sekä Taitaja9'ssä ja tietenkin olen tässä samalla ohessa suorittanut lukio-äidinkielen kuudennen pakollisen kurssin loppuun (eilen oli viimeinen koetus, tekstitaidonkoe). Työmotivaatio täällä Rolandissa on ollut aivan nollissa tämän koko viikon oikeastaan eikä hommat luista mihinkään suuntaan. Mieluummin istun koneen ääressä ja selaan Iltalehteä.
Horrible human being -feeling.


En oikeasti hetkittäin tiedä edes, että mitä teen täällä... Lattialla tulostimen vieressä odottaa 800kpl viitottimia. Viivottimien päällä on muutamakymmentä pipoa odottamassa pääsyään vaateprässiin. Kyllähän minä tiedän, mitä pitää tehdä. En vain saa aikaiseksi. Nukuin tänään pommiin, taino makailin yliaikaa. Syksy painaa pahasti pikkuhiljaa päälle eikä enää jaksa nousta sängystä ajoissa. Sit vaan kiireellä eiliset vaatteet niskaan, Irmalle ruoka turpoomaan ja koira ulos. En ehdi kahvia edes keittää... Huonoja aamuja kaikki, kunnes pääsen nukkumaan velkoja pois Topon viereen.


Teea on koko joulun ajan lomalla, jes! Parempaa ajankohtaa lomalle ei olisi voinut enää toivoa, koska onhan tämä ensimmäinen meidän yhteinen joulu ja on tosi kiva viettää se myös yhdessä eikä siten, että toinen on töissä ja itse pyörin piparkakkujen seassa sohvalla. Teea on myös uuden vuoden lomalla, jes! Tämä on varsin mahtavaa.
Harmittaa tosi paljon, etten ole kotona nyt. Mun kaikki kuvat on Topon koneella enkä oikein pysty täältä koulusta käsin hallita niitä, yh. Toki mulla on puhelimessa jotain otoksia (tosiaan, mulla vaihtui puhelinkin tässä välissä, iPhone 6s), katsotaas!


Me tosiaan muutettiin Haukkalaan rivariin asumaan. Nyt on koti pikkuhiljaa siinä vaiheessa, että kodiksi sitä osaa jo sanoa eikä tule mitään ihmeellisiä tuntemuksia.. Sisustus on saanut hieman jouluista punaista makkariin, löytyy jouluvaloja, tuikkuja, kynttilöitä ja joulukuusi meillä oli jo marraskuun lopulla! Meillä on myös joulukalenterit. Jääkaapin ovessa yks, meillä molemmilla omat kalenterit (Teealla Haribo ja itselläni salmiakki) ja sitten on vielä meidän omatekoiset kalenterit toisillemme.

Tuon nmäköistä meillä on tällä hetkellä. Verhot vielä puuttuvat, jospa ne saisi hommattua kevääseen/kesään mennessä! Tuholainen tosin saattaa syödä ne verhot... Irma tuppaa tykkäämään kankaasta ja kaikesta, mitä pystyy puremaan.

Termiitti on muutenkin kasvanut eikä sen touhuista oikein meinaa saada kiinni. Irma on älykäs, liiankin. Mut todella idiootti se on sen älykkyydestä huolimatta! Ihana eläin se on enkä todellakaan luovu tuosta rakkauspaketista. Sen verran on rakas ja mielettömän ihanaa seuraa, kun odotan Teea iltavuorosta kotiin koulupäivän jälkeen. Rakastan elämääni, jesjesjes!

Ja tsekatkaa ihan huviksenne noi Irman korvat! Ihan mielettömät ja tuntuu, että ne kasvaa vaan koko ajan. Nähtävästi mikään ei meinaa loppua. Rakkaus Teea ja Irmaa kohtaan, onnellisuus näiden kahden erityisyyden kanssa, Irman kehittyminen, itseni löytäminen... Elämä jatkaa kulkuaan ja maailma kehitystään. Suomi ei olekaan listan kärkipaikalla, kun puhutaan parhaimmasta elintasosta. Harmillista.

Kuitenkin Hyvää joulua ja joulun odotusta sekä törkymukavaa vuoden vaihdetta vuoteen 2016! Olettepas te ihania tänään, pus

Näitä on miljoonia

Miljoonia luonnoksia kirjoituksista, joita olisin halunnut julkaista. En ole saanut mitään valmiiksi. Koulu on vienyt suurimman osan ajastani nyt lähiaikoina ja olen koulupäivän jälkeen niin poikki, etten jaksa alkaa pohtimaan blogiin kirjoittamista.

Nyt on kuitenkin uudet tuulet ja meininki on energinen. Mulla alkaa yo-kirjoitukset keväällä 2016 äidinkielellä ja terveystiedolla. Kirjoitukset jatkuvat syksyllä 2016 englannilla ja ruotsilla ja tarkoituksena on valmistua ylioppilaaksi jouluna 2016. Mä olen tosi innoissani, haluaisin jo nyt alkaa lukemaan terveystietoa ja odotan mielettömän paljon kolmannessa jaksossa toteutuvaa ÄI6-kurssia. Aikoinani, kun kirjoitin lukiossa, ajoitus oli väärä. Motivaatiota ei ollut ollenkaan, lähin kirjoittamaan lukematta. Kyllähän mä läpi pääsin jokaisesta, mutta parempaankin olisin pystynyt. Nyt tosin on aivan eri fiilis kirjotuksista. Niihin ei mennä ajatuksella "lukematta läpi" vaan niihin täytyy valmistautua kunnolla. Vielä minusta ylioppinut tulee!

Ajatus tulevaisuudesta pelotti mua vielä vuoden 2015 alussa. Ei pelota enää, ei ole hetkeen pelottanut. Olen varma mun tulevaisuudesta ja olen valmis ottamaan jokaisen haasteen vastaan, mitkä on tarkoitettu minulle saavuttaakseni sen, minkä haluan. Jos tavoitteeseen pääseminen vaatii vahvoja perslihaksia, minulla on ne. Jos minulta vaaditaan 4 vuoden opiskeluja, minä opiskelen. Olen valmis saavuttamaan kaiken sen, minkä haluan.
Minulla on tiedossa mieletön tulevaisuus. Minulla on Teea, kihlattuni. Meillä on Teean kanssa yhteinen koiruus, asunto ja tulevaisuus ainoastaan loistaa edessämme kirkaampana kuin koskaan. Ei ole epäilystäkään, kenen kanssa haluan tulevaisuuteni luoda. Teean kanssa, tottakai. Asiat ovat vasta Teean kanssa loksahtaneet oikeille paikoilleen. Olen enemmän kuin onnellinen...

Tämäkin jakso koulua on viittä vaille valmis. Enää huominen ja olen saanut suoritettua digitaalisen painamisen ensimmäisen osion. Pintaraapaisuhan tämä vain on digipainoon mutta hyvä pohja tästä on muotoutunut. Tämä jakso on ollut hyvä jakso ja tästä on mielettömän hyvä jatkaa eteenpäin opintoja. Pikkuhiljaa alan valmistautumaan kevään kirjoituksiin. On aika avata lukiokirjat ja opetella kynällä kirjoittaminen uudestaan. Konseptit kaupan hyllyltä mukaan limsapullon sijaan ja karkit vaihtuvat hedelmiin. Nyt olen varma, varmempi kuin koskaan aikaisemmin. Tästä lukuvuodesta tulee huikea.

Turha kuitenkaan alkaa kieltämään tämän hetkistä syysväsymystä. Muutto luo pientä stressiä niskan päälle eikä oikein tule nukuttua kunnolla öisin. Aamuisin on todella tuskallista nousta lämpimästä sängystä keittämään kahvia mutta onneksi palelevan kananliha laskeutuu nopeasti, kun tottuu asunnon kylmään ilmaan. Koulupäivän aikana iskee järjetön väsymys mutta silti pusketaan eteenpäin niin hyvin kuin mahdollista. Ei ole saumaa löysäillä. Ensi viikolla muutto, ehkä sen jälkeen pahin stressikin purkaantuu ja on helpompi hengitellä ja uinuilla yön tunteita.

Mutta nyt lopetan syksyisiin terveisiin!

Olkaa ahkeria siinä, mitä ikinä teettekin.

Kultahippuja kaikkialla

Onnellisuuteni koostuu asioista, jotka voi määritellä/laskea mutta eniten on asioita, joiden määrää ei voi sanoin kuvata, määrättömiä. Onnellisuutta ei ole yhtä ja oikeaa, jokaisella ihmisellä on omanlaisensa "määritelmä" onnelle. Tämä on minun omani...

Olen onnellinen perheestäni. Minulla on kolme mahtavaa isosiskoa, jotka opastavat, neuvovat, "vahtivat" ja rakastavat. Minulla on vintiömäinen pikkuveli, joka ei oikeasti ole enää pieni (hän on minua kutakuinkin päätä pidempi jo, ellei enemmänkin). Hänen ansiostaan olen oppinut pitämään puoliani joissakin asioissa enkä millään meinaa antaa periksi. Meillä on ollut mielettömän sodat nuorempina mutta kasvaessamme olemme oppineet pitämään toistemme seurasta emmekä nälvi toisiamme lähestulkoon ollenkaan.
Minulla on vanhemmat, jotka ovat kasvattaneet minusta tällaisen kuin olen. Olen oppinut rakastamaan lähimmäisiäni, kunnioittamaan sekä arvostamaan muita. En tietenkään sano, etteikö elämällä olisi osuutta minun kasvamiseen mutta vanhempani ovat tehneet suurimman työn pohjalle. Vanhempani rakastavat toisiaan sekä jokaista lastaan ehdoitta.

Olen onnellinen Teeasta, kihlatustani. Koin yhteyden tunteen tavatessani Teean vajaa vuosi sitten. Tykästyin häneen korviani myöten. Tiesin heti, että sen kovispahiksen takana piileksii se ihana, lempeä, rakastava Teea. Rakastuin jo ennen tuon puolen ilmaantumista. Teea antoi vihdoin itselleen luvan rakastaa minua "julkisesti", asiat alkoivat loksahtamaan paikoilleen.
Rakastan Teeaa mielettömän paljon, eniten. Tiedän Teean rakastavan minua, eniten. Meillä on yhteisiä suunnitelmia tulevaa varten. Meidän yhteinen asunto on valmistumassa todella pian (vasta hetki sitten se asuntohan oli aivan alkutekijöissään), meillä on meidän ensimmäinen yhteinen koira. Teea on se, kenen kanssa tahdon tulevaisuuden.

Olen onnellinen meidän Irmasta. Pienen pieni peto kasvaa koko ajan aikuisemmaksi, hän rakastaa meitä, vaikka mieltään välillä ilmaiseekin ei-halutulla tavalla. Mutta mitään en vaihtaisi. Irman nähtyäni sanoin samantien "Jos koiran ottaisin, ottaisin tuon!". Ja niin oli tarkoituskin ja nyt Irma meidän.

Olen onnellinen kaikesta siitä rakkaudesta, jonka olen saanut kokea elämäni aikana, tälläkin hetkellä. Koen olevani mielettömän lämmön ympäröimänä, olen turvassa pahimmilta asioilta, joita maailma voi "tarjota". Olen onnellinen kupillisesta teetä sekä opiskelupaikasta, josta pidän. Olen onnellinen tämän hetkisestä elämästäni, jota elän. Tämä on se unelma, josta olen haaveillut, jonka takia olen tipahtanut lukio-kursseilla kärryiltä.

Millaisia kultahippuja teillä on?

Pus.

Beautiful life

Perjantai 28082015
Aamu alkoi sateen ropinalla, kahvilla ja leteillä. Pipo päähän, "ei kukaan huomaa mun likaisia hiuksia" ja valmistauduin henkisesti sateeseen. Järkyttävä kaatosade ehti juuri alkaa, kun Teean oli aika viedä Irma ulkoilemaan. Peukalonpään kokoiset vesipisarat eivät miellyttäneet hienohelman mieltä (etenkään aikaisin aamulla) ja raukka tulikin ovesta sisälle täristen (osittain kylläkin myös kylmästä).

Olen koittanut tsempata itseäni ja sain eilen nostettua kamerani pölykasan alta käyttöön. Irma tosin on liikkeissään sen verran nopea, ettei mun kameravanhus oikein meinaa pysyä vauhdissa mukana. Sääli sinänsä, olisi ihana saada Irmasta kunnollisia, hyvälaatuisia kuvia. Tänne blogiin, kyllä, mutta myös ihan minulle itselleni.

Leida tuli koulun jälkeen kyläilemään. Sade oli kammotan rankka meidän kävellessä kotiani kohti. Takki auttoi pienoisen verran mutta jalat tuntuivat suihkun jälkeisiltä. Otsalleni valunut pipo oli myös kuin uitettu. Sisällä asunnossa tehtiin vain uukkari napaten mukaan Irma hihnoineen. Neiti ei pitänyt pisaroista vaan pyrki sateensuojaan jokaiseen joka rapun edustalla olevaan katokseen. Irman harmiksi oli pakko tehdä tarpeet muualle kuin rappukäytävään, joten sateessa köpöttely oli väistämätöntä.
Tässä on muuten ensimmäinen kuva Irmasta täällä. Petohan tuo on, painoa löytyy jo pari ja puoli kiloa, en millään meinaa uskoa. Vastahan Irmuli haettiin meille ja se oli sellainen rääpäle. Aika vaan juoksee niin nopeaa tahtia, ei oikein ehdi sisäistää asioita. Asuntokin valmistuu aivan pian, muuttamaan pääsee kuun lopulla. Omaa vuokrasopimustani on jäljellä 9kk (ihmislapsen odottamiseen kuluva aika). Voi apua.

Olen kieltämättä äärimmäisen tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Nautin jokaisesta hetkestä, myös niistä "surkeistakin". On onnellinen parisuhde, olen kihloissa rakastamani ihmisen kanssa, meillä valmistuu asunto aivan pian, meillä on pieni otus ilonamme (tuhoaa kaikkea irtonaista tavaraa). Kaikkihan on juuri niinkuin täytyykin. Opiskelen myös sellaista alaa, josta pidän ja näen itseni työskentelemässä tämän alan parissa, jee!

Mutta päivän tapahtumiin lukeutuu vielä pikkuperheeni pako Tiituspohjaan piiloon ihmisiä. Haimme elokuvan "(Fast &) Furious 7", vanhempani lämmittivät saunan ja Irma pääsi juoksemaan takapihalle niin kovaa, minkä jaloistaan pääsi.

Sunnuntai 30082015
Onnea oli herätä edelleen Tiituspohjasta, "luonnon helmasta". Aamukahvi ja kevyt Auringon paiste iholla, liian viileä tuuli kasvoja vasten tuntui pieniltä puukoniskuilta. Mutta onnea oli. Puolen päivän aikaan matkasimme Irman kasvattajan luokse. Irma näki taas äitinsä ja riehui itsensä väsyksiin. Irma onnistui säikähtämään moottorisahaa, näkyi vain musta pieni hahmo viilettämässä kohti rantaa. Juostiin kasvattajan kanssa perässä, rantasaunan portailla Irma istui tyytyväisen näköisenä (havaittavissa oli ehkä myös pientä katumista "karkaamisesta".
Irma myös ui. Ja hienosti muuten uikin. Meidän neiti on ristiriitaisissa tunnelmissa veden suhteen. Uimisesta hän nauttii mutta sade on kamala.

Mutta onnellinen se pieni otus oli päivän jälkeen. Niin paljon pääsi hän purkamaan energiaansa juosten, uiden, haukkuen, nuuskien, tutkien ja tuijottaen kasvattajan kissoja, jotka pitävät hiirikantaa aisoissa pihapiirissä.

Oli oikein sääli viedä Irma pois sieltä. Illasta kutsui taas hihnassa käveleminen (, mikä on Irman mielestä yksi niistä epämiellyttävistä asioista) ja rauhouttuminen. Irma ei nauti.

Tiistai 01092015
Olisin äärimmäisen tyytyväinen, jos nyt saisin hieman ruokaa, vettä, kupin kahvia ja pikkupikku suklaakeksin. Pääsisin katsomaan Irman juoksemista ja voisin kirjoittaa tapahtumat parin hassun viikon ajalta kalenteriin. Mutta pienemmätkin ilot ovat rikkaus.

Ilojani tällä hetkellä ovat hetken aikaisemmin päättyvä koulupäivä (olen todella uninen, opiskelussa ei ole vikaa, tahtoisin vain sisältää hiukan enemmän virtaa), murun ostamat superhyvät kuulokkeet, musiikki (Spotify Premium), kotona odottava peto! Illalla saan tuntea äärimmäistä onnea, kun saan rakkaan takaisin kotiin rankan työvuoron jälkeen. Hyvä päivä se tämäkin on, vaikka välillä tekisi mieli itkeä surkeuksia. Pyh, ei sellaisia!

Olisivatkohan vanhempani kiinnostuneita kahdesta persoonasta, energisestä sekä ei-niin-energisestä? Voisimme eläimen kanssa rantautua Tiituspohjaan, jos se vain sopii asianomaisille. Toisaalta, jos vain makaisi sängyllä ja katsoisi elokuvia?

Jee, viettäkää kiva Tiistai!

Ps. Ylhäällä olevassa kuvasarjassa Irma odottaa joka iltaista ruokaansa. Hupaisa pupsi.

Aamuja

Surkeutta on unohtaminen. Unohdin tarkistaa Wilmasta mun lukujärjestyksen ja tulin tarmoa täynnä Viitaniemeen. Ketään ei näkynyt, kuten yleensä, joten katsoin Wilmaa huomaten tuntien alkamisajaksi 0900AM. ANTEEKSI?! Okei.

Köpöttelin kuitenkin sitten kauppaan ostamaan tupakkaa, mutta matkalla käteen tarttui myös maailman ällöttävin Angry Birds -laku (täytteen maku oli metsämansikka). Surkea laku, tuli kuitenkin ostettua. Käppäilin sitten takaisin Viitaniemeen tänne meidän Roland Academy'n toimitilalle tajuten avonaisen oven, jes! Surkeus aamusta katosi, kun sanottiin, että kahdeksaan tulleet pääsevät tuntia aikaisemmin tänään, huomenna tai vaikkapa ylihuomenna. Ihanaa! Oli muutenkin kamala jättää Irma yksin kotiin, toivottavasti tajuaa mennä unille omaan koppiinsa.

Löysin mahtavan kappaleen. Onhan se jo tovin elänyt osana musakulttuuria mutta minulle aivan uusi löytö. Simon Erics - Waiting for the Sun. Mielettömän hyvä semmonen voimabiisi. Puskee päälle älytön energia ja ilo tätä kappaletta kuunnellessa, jaksaisi tehdä mitä tahansa ja milloin tahansa.

Mä koitan viikonloppuna viimeistään herättää tätä blogia eloon pidemmällä tekstillä. Nyt koulussa pitää tosi kiirettä eikä kotonakaan oikein ole sellaista mahtavaa väliä kirjoittaa (Irma vie oman aikansa, unirytmiä täytyy yrittää ylläpitää myös viikonloppuisin!). Mutta toivotaan parasta!

Some stuff I just realized

PERJANTAI 21082015
1. Soijajuoma ei maistu espressokahvin kanssa hyvältä.
2. Kahvin mustana juominen ei olekaan niin kuollettavan pahaa, mitä joskus luulin.
3. Koulussa on erittäin viisasta olla eikä myöhästymisiä katsota hyvällä, ei ollenkaan.
4. Perheeni on mahtava!
5. Teea on myös!
6. Irma on luonteeltaan yhtä tulinen kuin minä ja Teea (etenkin kuin Teea).
7. Kalenteri on hyvä muistiväline kouluasioiden suhteen.
8. Syksy on oikeasti kivempi kuin tällainen hellekesä.
9. Irman jalat sekä korvat ovat yksi maailman söpöimmistä asioista.
10. Mahani on sitä mieltä, että se vaatii täytettä.

Mutta onnea oli Irma sekä hyvänmakuinen normaalikahvi!

Lauantai 22082015
Mä tein löydön! WhatsApp'n nettisovellus. Tämä on ylikätevä, koska mä usein teen sitä, että istun koneella ja puhelin on jossain kaukaisuudessaan pöydällä piuhan jatkeena. Sitten saan viestin WhatsApp'ssa, joudun nousemaan ja hylkäämään juuri löydetyn hyvän asennon. Nyt ei tarvitse enää!
Tämä oli kieltämättä fiksuin päivitys WhatsApp'iin pitkään aikaan. Huikeeta!

Anyways, olen herännyt 0630AM tänä aamuna, kun Teea pussaili mut hereille. Ensimmäinen lause tosin oli 'rakastan sua' sijaan "Irma pitää viedä ulos, vie". Vähän molemmat näytti ärsynaamaa mutta tilanne rauhoittui, kun Tepa raahasi itsensä töihin. Onnistuin tänään tyttöystävänä kuitenkin, kun muistin laittaa pyykit kuivumaan ja sain tehtyä kaksi ranskanlettiä päänuppiin (pään päältä tuonne taakse, jee!). Ehdin tökätä myös muutamat lisäsekunnit mun Snapchati'n Mystoryyn. Onnea on siis!

Aa, mä en kestä kuinka voi olla laiska olo!

Ollaan kireillä

Perjantai 14082015

Aamu lähti tosi niukoilla energioilla käyntiin. Takana oli noin 6h tuntia unta + pätkä hereillä 4am Irman huudon takia (kiitos rakkain, kun käytit öttimönkiäisen pihalla). Noustuani menin keittiöön keittämään kahvia, sain kahvinkeittimen päällä kyllä mutta jäin kuitenkin seisoskelemaan keittimen viereen ja tuijottelin ulos (aikaa ehti kulua läes 20 min ennenkuin tajusin asian). Tajusin olevani kiireen keskellä ilman kiirehtimisiä…

Aloin selailemaan bussiaikatauluja, löysin 1M-linjan, jolla pääsin suoraan homman ytimeen eli Viitaniemeen. Kiire ei siis ollutkaan sen näköinen, mitä luulin sen olevan. Ehdin sopivasti hörpätä päivän ensimmäisen kupin kahvia, tupakoida ensimmäisen tupakan, pukeutua, hieman laittaa itseäni ihmisen näköiseksi ja lähteä pysäkille. Loppuviimein oli suhteellisen hyvä aamu, jos sanoisin.

Lauantai-Maanantai 15082015-17082015
Mut herätettiin puoli seitsemän aikaan viemään meidän pikkupetoa ulos. En ole koskaan aikaisemmin herännyt siihen aikaan viikonloppuisin, lauantaisin, yleensä poden krapulaa. Hieman oli pinna kireällä, Irma oli täynnä virtaa nukkuttuaan koko yön ja kyllä se öttimönkiäinen kirmasikin siihen malliin ulkona.
Pääsin takaisin sisälle, ruoka eläimelle, itselleni kahvi tippumaan. Melkein sorruin menemään takaisin nukkumaan niin_ihanan_lämpimän peiton alle mutta jäin ylös, join kahvini, tupakoin, hääräsin itsekseni. Illalla alkoi sopivaan (ihmisten) aikaan nukuttamaankin.
Sunnuntaina oli Jutan rippijuhlat (olen hänen kummi), mutta Irma herätti Teean, joka taas herätti minut ulkoiluttamaan pedon… Kello 0520 AM. En mennyt nukkumaan enää sen jälkeen. Kitkuttelin ilta 11PM asti, jonka jälkeen sammuin kuin saunalyhty peiton alla hikoillen. Järkyttävää, miten voi verottaa aikaisin herääminen, kun eletään kohti iltaa. Tänään varmaan olen 9PM valmis nukkumaan…

Maanantai. Iki-ihana maanantaiaamu, heräsin Teean soittoon (, jonka olin vaatinut häneltä) klo 0530AM, kitkuttelin ja makailin sängyllä vielä 20min (nousin 0550AM) ja vein eläinvaavan ylös. Irma ei pitänyt ollenkaan kylmästä asvaltista ja pyrki syliin koko ajan. Ihana eläin!
Takaisin sisälle, ensimmäisenä pesin ylläni olleen takin hihan (väistämättä pikkueläin koko yön pidäteltyään päästi vahingossa heräämistipat), laitoin kahvin tippumaan (taas) ja ruokin Irman. Aamu oli melko hektinen Irman ilakoinnin takia, pääsin kuitenkin lähtemään kohti Palokkaa aikataulun mukaisesti. Pääsin Palokkaan hakemaan murua töistä yövuoron jäljiltä, hilpaisimme Audilla Palokan ABC'lle aamukahville yhdessä ja ajoin itse itseni kouluun. Hirvitti laittaa raukka puoliunessa auton rattiin, mutta jokatapauskessa sen olisi pitänyt ajella Vaajakoskelle nukkumaan. Itse istun edelleen koulun penkillä, koulussa oli mielettömän hyvää pinaattikeittoa ja maidottomia riisipiirakoita (Jes!). Odotan vuoroani 3D-tulostimelle, pääsen pian tulostamaan kuvaa puhelimenkuoriin eli tänään tiedossa uudet kuoret mun iPhoneen!

So many tries

Mä olen koittanut kirjoittaa. Ei vain nappaa.

Me teimme matkan Kuopioon; minä, Inka ja Teea. Käytiin Ikeassa tuhoamassa ihmissuhteita, suurimmilta tuhoilta tosin säilyttiin onneksi.

^^^

OMG REALLY?! Aivan kuin mulla ei olisi muuta sanottavaa. Olisi mulla, me tehtiin hirmusti asioita tiistaina Kuopiossa. Meillä oli mielettömän mukavat automatkan sinne ja takaisin. Me syötiin ylihinnoteltua mäkkiruokaa Ikean vieressä sijaitsevassa Mc'Donaldsissa. Me kuunneltiin musiikkia, me laulettiin, reissun jälkeen me mentiin Vaajakoskella sijaitsevaan puistoon nauttimaan viinistä, potkimaan rantapalloa ja nauramaan.
Mun kirjoitussuoni ei vain jostain syystä syki tänään. Ei sykkinyt eilen, ei kuukausi sitten, ei ole sykkinyt pitkään aikaan. Kirjoittaminen tuntuu vaivalloiselta, mieleni tekee tupakkaa koko ajan. Tämä on stressaavaa. Koneesta meinaa loppua akku kohta enkä jaksa ninjailla huoneen toiselle puolelle hakemaan piuhaa.. Loppukoot siis.

Makaan Inkun sängyllä, Pikseli harrastaa torkkuja purppuran karvamaton päällä. Televisiosta näkyy joku nimetön ruokaohjelma (niitä tullut lähestulkoon koko aamun, missä mun lastenohjelmat olivat aamu seitsemän jälkeen?!), kahvia on edelleen pannussa ja pannu päällä (pitäisi sammuttaa ennenkuin palohälytin alkaa huutamaan kahvinkärystä). Olen pyörinyt tässä pikkulinassa keskiviikosta asti. Olen ollut vahtimassa pikseliä. Taino eihän tuota neitiä tarvitse varsinaisesti vahtia, olen vain pitänyt seuraa sille ja ruokkinut sen. Olen myös onnistunut saamaan pikselin mustasukkaiseksi, jolloin se torvikisuli nappasi Teeaa nenästä. Voi raasut!
Kyllä minä käyn tupakalla, en odottele enää. Kuulin auton oven menevän kiinni (KUKA SIELLÄ '.' ??), nappaan lopun kahvin mukaan pihalle, hienoa. (Mä juntti olen jättänyt television mykistykselle. Ehdin jo hetken ihmetellä, ettenkö kuule enää...) Näin vain raivostuttavan blondin keimailemassa jossain mainoksessa, perään näkyi näytön yli heinäsirkan sarvet ja mulla on 5% akkua kirjoittaa jotain tänne loppuun.

-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-

Mä Laitoin koneen piuhaan tupakan ajaksi (ehtinyt latautua jo 12%'iin). Tulin istumaan sängylle, Pikseli seurasi perässä. Tuli hieromaan mun vasenta reittä, jatkoi oikeaan reiteen. Hellyyttävä eläin tuo on, nyt se lepää mun jalan vieressä ja kehrää. Tyytyväinen siis, luulisin. En valita (mun mustat vaatteet vaan on aivan täysin valkoisen karvan peitossa).
Oon aina tykännyt Pikselistä mutta nämä kolme päivää ja kaksi yötä ovat saaneet Pikselinkin pitämään meikästä (ainakin enemmän mitä aikaisemmin). Onnea siis on vahtia kisua! Se lepää vierelläni niin söpösti, etten millään viitsisi liikkua katsoakseni puhelinta (SAIN JUST ÄSKEN VIESTIN, HNGG). Nämä ovat niitä harvinaisia hetkiä, kun Pikseli oikeasti on näinkin kauan (ehkä 15min) mun vieressä ja vaan makaa ilman kynsimisiä...

Jos en näkis kisun hengittävän, luulisin sen olevan eloton (se ei pidä pienintäkään ääntä). Aaar, mun kahvikin on käsivarsieni ulottumattomissa ja ulkona alkoi satamaan vettä kuin saavista kaatamalla. Televisiosta tulee eläin ohjelma ja juuri tällä hetkellä näytetään kuinka kameleontti nappaa ötökän. Hervottoman hölmön näköinen kieli (sininen, täynnä suonia, limainen). TV ehdottomasti vieläkin mykistettynä.
Liikahdin pienesti nojatessani vahingossa eteenpäin, tunsin pienet kynnet mun reidessä, en nähtävästi _saa liikkua minnekään. Kahvini kylmenee, puhelimeeni sataa samaa tahtia viestejä sekä ilmoituksia kuin ulkona sataa vettä. Tarvitsen ilmeisesti tänne asuntoon jonkun, joka voi ojentaa minulle kaiken tarvittavan, joihin en itse ylety lyhyiden raajojen ansiosta.

I'm not allowed to move anywhere until her real owner comes back. Inkku is spending her holidays in her granny's cabin. Yay!

Nyt on pakko liikkua, joku saattaa oikeasti kaivata minua.. Ja, kuten arvelinkin, Pikseli hävisi. Se meni ikkunalaudalle istumaan nappulakipposen kautta.

Muistan, kun tyyppi kehu mun kirjottamistapaa blogissa eläväksi. Sain arkipäiväiset asiat kuulostamaan mielenkiintoisilta lukea. Mä olen varmaan kadottanut sen taidon. Pian varmaan saapuu joku maailmanparantaja kertomaan mulle faktoja, kuten "Et ole koskaan osannut kirjoittaa mielenkiintoisesti", "nukahdin kesken lukemisen" tai muita väärentyneen fiksuuden tuotoksia. Onnea on kuitenkin se, etten kirjoita oikeastaan teitä varten vaan itseäni. Mutta alan pian olemaan valmis tämän postauksen kanssa. Huomatkaa toki, että loin kyselyn tonne vierustalle mun profiilijuttusen alle. Voisitteko ystävällisesti olla olematta muka huomioimatta sitä? Kiitos! Nyt puen vaatekappaleet takaisin päälle, juon kupposen kahvia, imuroin ja paijjaan kissaa (se palasi takaisin mun viereen.

Okay, I just died

Mä en ymmärrä, mä en vaan jaksa kirjoittaa blogiin oikeastaan yhtään mitään. Aina välillä tulee joo sellainen kirjoitusfiilis, avaan koneen, menen mun blogiin, kirjoitan otsikon... Siinäpä se. Ja seuraavan kolmen tunnin aikana saan muodostettua ehkä muutaman virkkeen mittaisen kappaleen ja tallennan. Mun listassa näkyy kutakuinkin 5-8 luonnosta reilun kuukauden ajalta. Mikäs siinä.

Mutta tänään (lauantai 18.7.2015)! Oi vitsi, kun mä heräsin pari tuntia sitten. Mä hetken köllöttelin vällyjen välissä lämpimässä ja tuskailin laiskuuttani. Mun kehon jokainen solu huusi aamuista kahvikupillistaan, sain revittyä itseni ylös niin-lämpimän-peittoni alta. Kipitin keittiöön vastasyntyneen vauhtia, nostin katseen maasta kahvinkeittimeen, näin lappusen. Teea oli kirjoittanut mulle

"Huomenta rakas

Kahvinkeitin valmiina!

Olet hyvin kaunis tänään.

Kun tulen 3 töistä, lähdetään käymään

kaupungilla puss!

Toivottavasti nukuit

hyvin. Seuraavaksi

avaa jääkaappi! -->

<3 olet elämäni <3

rakkaus

<3Teea rakkaasi"

Hymyä, hymyä. Ja tietenkin avasin jääkaapin! Näin banaanin "TÄMÄ", flora-paketin "ota tätä" ja nakkipaketti "leivän päälle plus pasita PANNULLA! ei mikro". Nappasin kylmästäkaapista em. syötäväksi tarkoitetut, kurkkasin kahvinkeittimen viereen; paketti maissinäkkäreitä "Syö näitä <3". Kiitos, tänään oli paras yksinäinen aamu!

On myös muuten jännä, tänään vasta ensimmäistä kertaa jaksoin avata koneen ja ajatella blogeja, vaikka aikaahan minulla on ollut (ehkä jopa liikaakin). Löysin taas mun lempparinkin, jes!

Just wondering

Mä olen potenut törkeetä limayskänuhakuumehikoilua nyt viikon verran suurinpiirtein. Teea on käynyt tällä viikolla läpi keuhkokuumeen ihmeellistä valtakuntaa, mun ja Teean omassa valtakunnassa tosin on kaikki hyvin, täällä on myös äärimmäisen rauhallista (Teea tuhisee vieressä raitapaita päällä peiton alla, Rico Teean pään alla olevan tyynyn vieressä).

Mä olen todella stressaantunut. Mulla alkaa työt ens viikon maanantaina, ei huvittaisi, ei kiinnostaisi juuri tällä hetkellä. Tänään saatiin tietoon ehkä suurin stressinvapauttaja, silti mua stressaa. Mun pitää tosissaan nyt miettiä, mitä teen kaiken tän paineen kanssa. Alkuun voisin napostella minivaahtareita...

Panostanko oikeasti tarpeeksi mun elämään? tai elämään ylipäätään.. Vai luulenko tätä turhan helpoksi enkä sen takia jaksaisi millään ikääni kuuluvia velvotteita? Mä en pidä kysymyksistä, joihin en osaa vastata. Teea kysyy "pelkäätkö sä?", mä vastaan joko "en" tai olen hiljaa. Vaikka sanoisin, ettei mua pelota, mua oikeasti pelottaa aivan mielettömästi selittämättömät ihmismielen sisältämät ja muotoilemat asiat, joista en halua tai en kykene puhumaan.

One last night

Perjantai  8.5.2015
Me oltiin hotellissa yö Teean kanssa. Me päästiin lillumaan ammeeseen. Kylvyn jälkeen meillä oli kisakatsomo kaksi ensimmäistä erää varten, sitten käytiin nukkumaan. Teea iskä oli tullut Kouvolasta Jyväskylään vierailulle. Hän tapasi mun isukin ja hyvin tulivat juttuun. Oltiin tosi tyytyväisiä Teean kanssa, vaikka olikin kamala nälkä, ja meinattiin kuolla pökryihin.

Mulla on tänään taas semmonen päivä, et tykkään ajatella englanniks eikä suomeks kirjoittaminen oikein luonnistu. Täytyy miettiä astetta kauemmin sanajärjestystä, sanojen suomenkielisiä merkityksiä ennenkuin voin laittaa viestin menemään eteenpäin. Puheessa käytän suhteellisen paljon englantia (taas), ärr. Myös mun ask.fm inbox on täynnä pervoja huonon englannin janipettereitä (kamalimmat olen jättänyt boxiin, poistanut tai antanut tajuttomat bannit MUHAH), en nauti.

Mun skootteri saapuu pian omistajansa tykö. Vihdoin. Onhan näitä ajokelejä jo ollutkin, mutta Sebastian on ollut pienissä huolloissa. Eiköhän se viikonlopun jälkeen luokseni palaudu kotitallista.
Muutenkin, kevät vähän meni hassulla tavalla tosi nopeasti ohitse. Me käytiin Ruotsissa, ollaan oltu porukoilla tosi paljon, ollaan nautittu jäätelöstä satamassa lämpöisinä päivinä. Kohta alkaa kesäkuu. Toissapäivänä tais tulla ryhmänohjaajalta viesti "14 päivää enää koulua!". Really? Miten aika on mennyt näin nopeasti. Tuntuu epätodelliselta. Mä alotin opiskelut tällä alalla marraskuun alussa ja ajattelin ainoastaan "vielä 7kk kesään....". Apua!

-  -  -

Tosiaan. Oltiin Ruotsin kauniissa Tukholmassa Teean kanssa. Elämäni ensimmäinen kerta Tukholmassa _ja laivalla. Rakastuin Tukholmaan samantien. En ole nähnyt mitään niin kaunista (paitsi Tiituspohja kesäisin). Kaikki ne rakennukset, Tukholman kadut, pienet yksityiskohdat ikkunoissa, jopa liikenne oli kaunista. Nautin, kuinka satunnaisesti joku tööttää edessä olevalle autoilialle huomautuksena vihreästä valosta. Suomessa sama ääni kuulostaa vihamieliselle, Tukholmassa se ei kuulostanut siltä.
Tukholman mäkkärin ranskalaiset olivat parempia kuin Suomessa. Carlings oli isompi, kuin Suomessa. Wayne's Coffee'n kahvi oli parempaa mitä Tampereella. Puut olivat vihreämpiä, Aurinko lämmitti enemmän, se kaupunki tuntui epätodelliselta.

-  -  -

Maanantai 25.5.2015

Tänään ei voi olla hyvä päivä. Tänään on maanantai, nukuin jo pommiin. Olen polttanut kolme tupakkaa, ärsyttää todella paljon. Tajusin, ettei mun synttäreihin ole enää kuin 1,5 viikkoa. Mä vanhenen. Mulla oli ensimmäinen ikäkriisi 17-vuotiaanan. Kriisit pahenevat joka vuosi eikä tänä vuonna kriisi ole kivaa nähnytkään.

Jos minusta tulee vanhan näköinen? Mun tissit tipahtaa nilkkoihin, ja joudun käyttämään maxihameita lopun ikääni. Entä, jos mun naama rypistyy yhdessä yössä eikä Teea enää tunnista minua? Nyt vaan tsemppi päälle, mun nassulle ei käy mitään (MUN IHANA NAAMA PYSYY TÄLLAISENA), jo vain!

Me lähdetään 3.6.2015 Kouvolaan Teean kanssa. Ollaan siellä viikko ja nautitaan kesästä seuranamme peto nimeltä Vili. Päästään leikkimään kotia! Aika huikeeta, sellanen oma rauha metsän keskellä. Mä en jaksaisi odotella! Me vietetään mun synttärit siellä sitten, jee!

And I'll tell you all about it when I see you again

Yli kaksi kuukautta sitten en kuvitellut olevani tässä tilanteessa, jossa nyt olen. Minulla on rakastava tyttöystävä, parempaa ei löydy. Minulla on todella kaunis sormus sormessa, saan iltaisin nukahtaa Teean viereen. Aamuisin saan herätä helliin pusuihin sekä tajuttomaan kiireeseen (Teean aamuvuorot ovat todella mukavia. Etenkin kun pitää jakaa Audi eli vien Teean töihin ja itse menen tuntia myöhemmin kouluun).

Antti Tuiskultahan on tullut taas uusi biisi "Blaablaa". Tää biisi on hirvittävä ja samalla hauska. Mutta on tämä kuunneltava, tästä tulee veikeälle tuulelle. Pieni semmonen ilkikurinen virne ja pilke silmäkulmassa.

Keskiviikko 22.4.
Olen koulussa, mulla soit nyt Sonyn kuulokkeissa My heart is yours - Didrik Solli-Tangen (Norjan edustaja euroviisuissa 2010). Kappale herättää sanoinkuvailematonta kaipuuta, ikävää, rakkautta, lämmintä tuulta. Myös pieni nostalgisuus ehkä havaittavissa.
Mulla on tosi levoton olo. Tuntuu, että jotain tapahtuu vielä tänään. Jotain sellaista, josta en oikein pidä eikä pidä varmaan moni muukaan. Jännittää. Mutta hyvällä tuurilla mun tuntemukset on harhaanjohtavia eikä oikeasti tapahdu mitään normaalista poikkeavaa. Toivotaan!
Nautin siitä, kun saa kuunnella musiikkia koulussa, tehdä hommia ja juoda kahvia. Hommat etenevät huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin. Ainiin! Meidän koulussa tuli vähän aika sitten palohäly, aiheeton tosin. Sinänsä harmi, ehdittiin Alexin kanssa huokaista helpotuksesta "ei koulua enää tänää tai edes tällä viikolla!" mutta meni 5-10min ja saatiin lupa mennä takaisin sisälle työpisteille jatkamaan töitä. Aika sad.

Tänään mun pikkuveikka voitti täysikäisyyden itselleen. Mittarissa hienot 18 vuotta ja periaatteena tämä ihanan kliseinen "nyt saan tehdä mitä mä ite haluan!". Toivottavastti järki pysyy kädessä eikä jää kaappiin vaatteiden alle.
Olenko mä kuitenkin huono isosisko, eihän mulla ole sille pennulle edes mitään pakettia. Kamalaa. Ehkä ostan kaloripommin sille, jota tyyppi edes katso. Haha, joo!

Tiistai 28.4.
Mä olen koulussa taas. Tuntuu kamalan vastuuttomalta olla kirjoittamatta blogiin. Ei vain teksti luista. Kirjoitusvirheitä joudun korjaamaan lähestulkoon jokaisesta lauseesta, joka kolmannesta sanasta tai useammasta sanasta koko virkkeessä tai joudun muokkaamaan virkkeen sanajärjestyksen täysin uusiksi. Olen taas huomaamattani alkanut ajattelemaan englanniksi. Tietyt englanninkielen sanat ovat minulle päivänselviä asioita mutta sitten, kun pitäisi suomentaa kyseinen sana... Ei huomenta. Vaikka tiedän sanan suomenkielisen merkityksen, en saa sitä sanottua suomeksi. Tuttu ongelma? Minulle ainakin. Ärsyttävää tämmöinen idioottimaisuus, suomen kieltähän mä olen puhunut noin viidennesvuosisadan ja vieläkin osaa olla ongelmia. On se nyt kumma. Mutta legendaarisimmat letkautukset mitä olen koskaan päästänyt suustani tämän asian suhteen ovat kieltämättä nämä: Tarkoitukseni oli sanoa Naksun koiralle Milolle, että "pysy siellä" (koira oli hypännyt sängylle, mikä oli loistava juttu, koska muuten Milo olisi hyppinyt tiellä) mutta sanoinkin "steijjaa siellä". Toinen ehkä sellainen "hauska" tilanne on jähmettyminen ja samanaikainen sanojen hakeminen ja vielä varmistaminen kaverilta. "Jos haluan sanoa "I think I need to stay in Jyväskylä for a while when I get back to Finland." niin mikä sana on paras verbin 'stay' tilalle?". HEI HALOO, olen suomalainen, puhun suomea enkä osaa muodotaa noinkaan yksinkertaista lausetta omalle äidinkielelleni.

Tämä päivä on muutenkin ollut todella omituinen. On ärsyttänyt heti herättyäni sen verran, että kaikki pienikin optimistin vika minusta on kadonnut. Pienet piristykset ovat olleet kahvi, Teea, ryhmänohjaajan kiroilu sekä ulkona ajoittain lämmittävä aurinko.
En pidä siitä, miten tietyt ihmiset katsovat toisia. Taas jaksan kiinnittää noinkin turhaan asiaan huomiota. C'mon, kuka tekee näin? Elämisen taidon unohtaneet? "Huulirasvan liiallisen tunkemisen huulille" tehneet? Jos vain voisin, sulkisin silmäni kaikelta pahalta ja ajattelisin tulevaa ja tulevaisuuden tuomio pieniä iloisia haasteita. Mutta nyt näen, tunnen ja kuulen vain sen, mitä en haluaisi. Näen aukinaisen photoshopin, muokattavan kuvan, käyrät ja vääränlaiset värit. Minun kuuluisi nähdä tässä tilanteessa oppimisen mahdollisuus, harjoittelu, onnituminen ja lopputuloksena täydellisillä väreillä täytetty kuva. Onhan tämä mahtavaa huomata oma osaaminen näiden applicationeiden suhteen. Tämähän on loistavaa. Kuvat vaikuttavat nyt onnistuneilta pienen värinsäädön jälkeen.

En luokittele itseäni onnettomaksi niin kuin jotkut saattavat asian ajatella. Olen onnellisempi mitä ikinä olen ollut. Mutta tässä on vain pieni hiipunut ilo olla koulussa oppimassa uutta. That's all. Pieni ärsytys, jonka puran muihin (vääriin ihmisiin vielä) ja kiinnitän huomiota vääriin asioihin.
Mä tahtoisin kotiin. Pääsen kotiin tunnin päästä. Itseasiassa reilun tunnin päästä. Ja mä olen herranjumala kirjoittanut tämän piävän asiota aamu kymmenestä (10 AM) asti
eikä tästä meinaa tulla mitään.

Nyt mä lähden kotiin.

"Life begins at the end of your comfort zone"

Ensimmäinen aamu pitkästä aikaa siistissä kämpässä. Aamukahvi ja tupakka, musiikki ja tietokone. Luulisi olevan hyvä aamu mutta tajusin, että aamupalaksi saa tänään riittää riisikakut.
Tällaisina hetkinä yleensä käynnistän telkkarin ja aloitan katsomaan Criminal Minds'ia mutta nyt ajattelin tehdä poikkeuksen ja avata koneen. Tumblr on auki, samoin Spotify.
Panikoiduin, kun en äsken löytänyt mun hiirenosoitinta, vaikka kuinka riehuin näytöllä. Spottasin osoittimen ja tajusin, ettei osoitin liikkunut edes. Panic panic panic, 'mitä mä olen tehnyt tälle???'. Liikkuu taas ja voin hengittää.

Heräsin jo pari tuntia sitten. Kämppis heräs äsken. En selviä, tyyppi kuuntelee musiikkia niin kovalla volumella, mitä koneesta irtoo, ilman kajareita, basso kuulostaa kellon tikitykseltä ellei jo ärsyttävämmältä. Toisaalta, hyvää musiikkia. Musiikkimaku, josta mä tykkään on jo harvinaista tässä elämässä. Vaikka mun musiikkimaku onkin painottunut menevään ja aika massaan, sieltä löytyy välistä ne erikoiset biisit, joille kamalan moni ei lämpeä.

Mutta aamulla jo päätin, etten ala haastamaan riitaa tän päivän kanssa. Alistun mieluummin, kuin alkaisin vastustelemaan, kuluttamaan energiaa (turhan asian takia). Mutta silti löytyy ne positiiviset asiat.

• kahvi
• tupakka
• musiikki
• tietokone
• Tumblr
• parveke
• illalla pimeys, tuikkuja
• vapaus istua sängyllä ikuisuuden

Mä sain ladattua mun koneelle Photoshopin. Sain tiputettua Photoshopskillsit todella pohjalle. Harjoitus tekee mestarin, niinhän sitä sanotaan. Aika opettaa ja näyttää miten homma tehdään.

Tänään oli nätti päivä ulkona. Aurinko paistoi ja tuolla on edelleen kirkasta, taivaalla ei näy pilviä ja päivän viimeiset auringonsäteet on kadonneet talojen taakse. Harmikseni en saanut raahattua itseäni ulkoilemaan kameran kanssa, olisi tullut upeita kuvia. Mutta ensi kerralla sitten. Kevättä kohti mentäessä mun into valokuvata on kasvanut huomattavasti. Haluaisin roudata kameraa kaikkialle minne ikinä menenkin.
Uskomatonta, nyt on jo helmikuu. Kohta kevät ilmestyy mestoille, kesä seuraa perässä. Pian taas on syksy. Aika menee uskomatonta vauhtia eteenpäin. Tuntuu hassulta, kun ei meinaa oikein tajuta tätä eikä oikein pysy kyydissä. Tää on Devil's paradise.

Mulla on seinällä rakentumassa kartta. Kartta, joka tsemppaa ja motivoi mua tekemään asioita, liikkumaan elämässä eteenpäin. Siellä on unelmia, lainauksia, yksittäisiä kuvaavia sanoja sekä muistutuksia. Suurimmat unelmat vielä puuttuvat, täytyy ensin keksiä miten pukea ne unelmat sanoiksi.

Tän postauksen kirjoittaminen on vienyt multa melkein 7 tuntia. Aamulla, kun heräsin ja aloitin kirjoittamaan, oli valoisaa. Nyt, kun viimein olen pääsemässä postaukseni viimeisiin sanoihin, ulkona hämärtää. Tuntuu jotenkin epätodelliselta huomatessaan päivän kulun valoisuuden muuttumisena. Silti mä olen vielä tässä elämässä, maailmassa, todellisuudessa.

Maailmakaikkeus on kaunista

Ja yritys olla diippi kusahti samantien.

Me mennään huomenna käymää Helsingissä mun siskon luona. Päivän mittainen reissu, illalla siis takaisin. Sekin käy tavallaan. Kiva nähdä siskoja ainakin! Ja pääsen vähän tuulettumaan, pois Jyväskylästä, pois Keski-Suomesta. Kerrankin jonnekin muualle kuin Tampereelle. Ei Tampereessa tosin mitään vikaa ole. Mulla on siellä ihmisiä. Ja mä tiedän, jos ilmestyisin niille mestoille, Riikka ja Eve hyppelis mua vastaan steissillä ja mentäisiin kahville. Illalla saattaisin olla Riikan luona katsomassa Supernaturalia ja tuskailisimme laiskuuttamme kauppaan menon suhteen. Even luona ollessani todennäköisesti keskusteltaisiin maailmanmenosta, kuunneltaisiin musiikkia ja syötäisiin. Molemmat mahtavia.

Mutta Helsinki. Mä olen pennusta asti haaveillut elämästä pk-seudulla. Mä en mahdu Jyväskylään, Tampere menettelee mutta Helsinki. Siellä mä pääsen elämään. Siellä ihankuin mä syntyisin aina uudelleen. Mä olen huomannut mun stadinreissujen sekä Hong Kong'in matkojen lomassa olevani suurkaupunki-ihminen. Mä pidän väenpaljoudesta, asuntoni ikkunan alla soi autojen töötit sekä varashälyttimet. Poliisiautojen sireenin ääni lähenee ja nopeasti katoaa jonnekin muutaman korttelin päähän. Haluan päästä asumaan kaupunkiin, joka ei oikeasti nuku. Mä aion päästä.

Sehän ei tosiaan ole siitä kiinni, etteikö minusta olisi muuttamaan pois vanhempieni luota. Ei ole kyse pelkäämisestä (odotan liikkumistani pk-seudulle enemmän kuin kuuta nousevaa) mutta mulla on koulu täällä. Ja ihmiset, joiden avulla olen selvinnyt helvetistäni takaisin tähän maailmaan.

Aion valmistua Jyväskylässä painotuotantoassistentiksi sekä ulkoasuntoteuttajaksi. Tarkoituksena on myös lukea itseni ylioppilaaksi. Noiden saavutuksien jälkeen mulle ehtinyt kertyä ikää lähemmäksi 23 vuotta, silloin on aika. Viimeistään teen siirtoni, kun täytän 25. Pidemmälle en jätä. Jos olisin ollut aikoinani varma tulevaisuudestani, olisin lukenut itseni ylioppilaaksi ja sitten lähtenyt (vielä aika pentuna) stadiin opiskelemaan ammattia tehden samalla pätkätöitä. Mutta ovat nämäkin tavoitteet, jos jonkinlaiset.

En koe olevani erilainen mutta en ole myöskään muista poikkeamaton. Vihaan huomiota, rakastan sitä. Rakastan onnistuneita kuvia itsestäni, vihaan muiden ottamia kuvia yleensä. En pidä kasvonpiirteistäni (epäsymmetriset) mutta rakastan silmiäni, kulmiani sekä huuliani. Vihaan hiuksiani (ohuet ja haurastuneet) mutta rakastan niiden pituutta. Vihaan sisäreisiäni mutta rakastan hoikistumistani (viime kesänä ostamani kokoa 34 olevat farkkushortsit ovat jääneet minulle isoiksi).

Mutta sen tiedän, ettei ole syytä vihata itseään niin paljoa, että se vaikuttaisi arkiseen elämiseen. Äiti ei kantanut mua sisällään yhdeksää kuukautta sen takia, että vihaisin itseäni liikaa. Lähinnä sen takia, että eläisin ja saisin luotua unelmia, jotka myöhemmin saan toteutettua.

Mä olen valmis vihdoin valmis siihen, mitä elämällä on mulle antaa. Jos se tarkoittaa kaverisuhteiden päättymisiä, muuttamista, raatamista, I'm in. Mä olen pitkään tehnyt muiden mieliksi. En käynyt kouluja, koska mulla oli kavereita keskustassa aamusta asti, menin mieluummit tietenkin niiden kanssa. Nyt vaan on aika olla helvetisti liian itsekäs, on aika ottaa itseään niskasta kiinni ja käydä koulut hyvin. Luumuna ei saavuta mitään. Ja mä olen vielä hyvä siinä, mitä teen. Hah, teen kirjoja.

En mä tiedä, hassua tää elämä niiku pelkästään jo käsitteenä.

That endless road you're seeing ahead

Istuin koneelle, selasin tumblria läpi. Löysin uusia blogeja, joita seurata. Omani näyttää suhteellisen kivalta tällä hetkellä. Olisi tosin taas aika hieman päivitellä ulkoasuun liittyviä pieniä vikoja. Taustalla soi The neighbourhood'in #icanteven ja olen alkanut hyödyntämään koulun koneilla Spotify'n webplayeria. Ei tarvitse joka kerta eriskeen latailla Spotifya.

Suunnitelmissa tänään on mennä kahvioon istumaan kahville (yksin), ottaa tietokone esille ja aloittaa videon muokkaus. Jusu ja Jutta olivat eilen käymässä mun luona, Jutalla oli kamera mukana, joten kuvattiin hieman.

Hermot meinas mennä, kun puhelimen netin avulla koitin saada ladattua tajuttoman suurta ohjelmatiedostoa koneelle. Menihän siinä vajaat puoli tuntia, se tosin tuntui ikuisuudelta. Nyt kuitenkin on kuulemani mukaan hyvä ja tarpeeksi yksinkertainen video editor. Katsotaan mitä saan sillä aikaan. Mutta videota on luvassa Youtuben kanavalle. Seurailkaa mukana, en tiedä yhtään vielä ajankohtaa muta enköhän selviä sen videon kanssa tän viikon sisään. Tuntuu jotenkin todella epämääräiseltä, kun ei pysty määrittelmään tarkempaa aikaa yhdelle videolle. Ei se ole niin suuri juttu. Ei se ole. Mä vaan jotenkin tajuamattani teen siitä mahdottomuuden. Ihan omassa päässäni, vaikka enhän mä siitä mitään hyödy.

Mä olen tavallaan tyytyväinen niihin kuviin, jotka Jusu sai musta otettua. Tottakai mä heiluin kuin hullu, joten suurin osa luo ajatuksen "APUA MITÄ" mutta kyllä sieltä ne helmet löytyivät. Tämäkin kuva, osittain heilunut mutta tässä on kiva tunnelma. Jotenkin mä tykkään tästä. Tämä ei ole sellainen tyypillisin kuva minusta, koska korot mutta silti tää on kuitenkin jollain tavallan mun omannäkönen. Photoshooting with Jusu was awsum. Jusu's the man.
Mä kuulen seinän läpi kuinka kämppis kuuntelee musiikkia Spotify'sta. Ihan hyviä biisejä kyllä mutta mä yritän katsoa Criminal Mindsia...

Seuratkaa mun Ask.fm -profiilia!! Siellä on hauska kysymys, keksittekö te jotain?

We could be heroes

Mä sain tänään uuden koneen. Materialismi_onnellisuus_sataprosenttiatäynää. Pystyn tekemään taas asioita koneen avulla, ei tarvitse lusmuta koululla iltamyöhiin, jotta saan muokattua kuvia tms. Saan kirjoittaa rauhassa blogiinkin, ihanaa! Tottakai isi osti mun uudelle vauvalle repun, tietokonerepun, se on superihana ja vielä sellanen kirkkaan oranssi (aika hauska).
Oon osan tarvittavista appeista jo ladannut/asentanut mutta enää puuttuu Photoshopi ja InDesing. Ne kun saan, sit on koko paketti kasassa. Toivotaan muuten, että tää uus kone löytää mun Canonvanhuksen... Sit en enää tiedä mitä teen, jos joudun luopumaan mulle uskollisesta kamusta. EIH!

En pysty vielä sisäistämään, että mulla on mahdollisuus videoida itseäni. Pystyn ottamaan kameralla kuvia itsestäni. Tää on tosi hauskaa, mielenkiintosta enkä mä kyllästy tähän hetkeen. Oon onnellinen. Ainakin osittain. Mut tää on vaan hyvä.

Mä löysin ihanat Dobly Digital Plus - profiilin muokkaus systeemit. Musiikki soi paremmin kuin puhelimesta kuulokkeissa ikinä.
Hassua, miten vaikeeta kirjottaa. Ei mulla oikein ole muuta kerrottavaa. Sain koneen ja sille repun, wow. Koulussa menee hyvin.



Pitäiskö osata sanoa vielä jotain? Olisiko se kohteliasta?
Tottakai se olisi kohteliasta, eri asia on jaksaako olla.

Vitsi, että oon pienissä pähkinöissä. Mä olen ehkä menossa kahville typyn kanssa.

Mulla menee hyvin

Maailmankaikkeuden kliseisin valhe, jolla pyritään pääsemään irti tilanteesta, jossa toinen kysyy "Miten sulla menee?". Helpompi kieltää kuin puhua totta.

Joudut keräämään kaikki sun voimat, jotta pystyt puhumaan. Jotta pystyt kertomaan sen kaiken, mikä työntää sut alas. Kykenetkö satavarmasti siihen? Sitä et tiedä ennenkuin yrität. Alku vaikeinta, loppua kohden helpottuu. #icanteven.

Itseensäsulkeutuminen on virhe. Hetkellisesti helvetin hyvä idea, mutta myöhemmin tuhoat sillä itsesi. Suljet silmäsi sun omalta pahalta ololta, tuskalta, jota tunnet sun sisällä. Et päästä ketään lähelle, pidät toiset tietämättöminä. "Parempi, ettei ne tiedä. En halua kuormittaa muita. Niiden ei tarvitse olla musta huolissan". Niimpä. Niinhän sitä ajattelee mutta entä silloin, kun et vastaa puhelimeen syynä jaksamattomuus? Entä silloin, kun et jaksa nähdä ihmisiä? Se saa muut huolestumaan entistä enemmän. "Kyllä mä nään muita, hymyilen vaan". Ei se auta. Sua lähimpänä olleet ihmiset huomaavat susta läpi, ettei kaikki ole hyvin niinkuin vakuuttelet.

Muilta on väärin ajatella tai jopa sanoa ääneen "Oot vahva, kyllä sä selviät!". Mitä jos..? Muilta on väärin sanoa "Tää on vaan ohimenevä vaihe, myöhemmin vain naurat!". Tietämättä faktoja toisen menneisyydestä, traumoja nuoruudesta, salaisuuksina olevat tuntemukset omasta itsestään. Riittämättömyyden tunne saattaa olla peräisin jo ala-asteelta. Ei se ole niin vain ohimenevä juttu.

Mulla on kaikki hyvin. Helppo uskotella itselleen siihen asti, kunnes ajatukset hajoavat miljooniin etkä löydä yhtäkään ehjää ajatusta. Siihen asti, kunnet tajuat sulkeneesi silmät siltä kaikelta pahalta, mitä sulle on tapahtunut etkä ole päästänyt mitään pois.

Mua pyydettiin (Time when I hated myself because of others)

Mua pyydettiin Ask.fm'ssä kirjoittamaan postaus mun lapsuudesta/nuoruudesta. Lapsuudesta mulla ei ole paljoakaan muistikuvia, mutta kyllä mulla oli hyvä lapsuus. Vanhemmat rakastivat enemmän kuin mitään muuta, aina oli ruokaa, vaatteet, katto pään päällä. Siitä mä olen kiitollinen, ettei mun vanhemmat ostaneet mulle puhelinta silloin, kun eniten sitä toivoin. Ei mulla ollut tarvetta sille edes, kuin vasta kuudennella luokalla, kun äitinikin lähti töihin.

Nuoruus on asia erikseen. Kaikki oli loistavasti viidenteen luokkaan asti. Silloin alkoi ulkopuoliselle lähestulkoon huomaamaton syrjintä, porukasta poissulkeminen, nimittely. En mä sillon tajunnut, ettei ne tytöt halunneet olla mun kavereita. Tuolloin luulin, että ikäiseni pojat ilmaisevat kaveruutta heittämällä paskaa läppää. Mutta olin kuitenkin saanut viidennettä luokkaa edeltävänä kesänä tamagotchin. Vau, se oli mulle iso juttu ja ajattelin olevani tosi cool. Mutta tottakai muilla oli ollut kyseinen vempain jo hetken verran, tulin siis "kehityksessä jäljessä".
Viidennettä luokkaa ehti kulua tovi ennenkuin tajusin tilanteen vakavuuden. Mulla oli kaksi kaveria, ehkä jopa kolme, jäljellä. Ne loputkin olleet kaksinaamaisia. Jos likalla ei ollut muuta kävelyseuraa koulusta kotiin, mä kävelin sen kanssa. Mutta silti mä sain siltä ilkeitä katseita, pilkkaavaa naurua, mieleen pysyviä arpia. Saatoin myös olla iltapäivisin mäellä leikkimässä, koulussa hän nimitteli mua parhaille ystävilleen, nauroivat mun vaatteille, osottelivat. Mä en todellakaan ala-asteella tykännyt farkuista. Ne oli liian fiinit, tiukat, mielestäni aikuismaiset. Mä pidin käyttää tuulihousuja. Niillä kykeni olemaan sisällä sekä ulkona, ilman sen suurempia kuumuus- tai kylmyysaaltoja. Ei mun vaatteet kelvanneet muille. Matkalla koulusta kotiin (talvella, kovia pakkasia) mun lapsuudenkaveri (emme ole olleet tekemisissä oikeastaan neljännen luokan jälkeen) käveli mun perässä kolmen kilometrin matkalla puolet, hänellä oli seuraan crossimetsän takana asuva likka, he huutelivat mun perään. En kiinnittänyt kamalasti huomiota. Kävelin sen verran hitaasti, että he saivat mut kiinni ja lapsuuden kaverini työns mut lumeen. Mä yritin nousta, mutta tunsin rajun tönäisyn takaisin ojan pohjalle. Jäin istumaan sinne, odotin, he katosivat näkyvistä hetken päästä, jatkoin matkaani kotiin.

Mä olin yksin. Koulussa välitunnit olin mieluiten sisällä, mutta opettaja passitti pihalle(raitis ulkoilma oli hyväksi kasvavalle lapselle). Menin koulun etuovien läheisyyteen portaille istumaan. Keräsin julmia katseita pukeutumisellani, en halunnut välittää. Se sattui silti. Puukoniskut tuntuivat mitättömiltä mielen repimisen rinnalla. Menin silti kouluun joka ikinen päivä.

Ei siinä mitään. Kuudennella luokalla tuli vastaan leirikoulu, ja vasta silloin tähän tilanteeseen iskettiin kiinni ja meidät pakotettiin sopimaan keskenämme. Leirikoulu meni hyvin, olin nukkumassa samassa huoneessa pahimpien kiusaajieni kanssa. Mahtavaa. Elämäni onnellisin viikko.
Leirikoulun jälkeen helvetti jatkui, äänettömänä. Enkä mäkään enää jaksanut olla kiinnostunut. Kuudennellä luokalla sain puhelimen, mulle ostettiin ensimmäiset farkut. Mä aloin sopeutumaan muihin ikäisiini. Yläasteelle mentäessä, näytin ikäluokkaani kuuluvalta, kavereita tosin oli olematon luku. Ystävystyin kuitenkin meidänkin luokkaan, joka vaihtui seitsemännellä luokalla. Mutta en ollut mikään popularkid. Olin edelleen se musta lammas, joka ei sopinut mihinkään yrityksistä huolimatta.
Halusin olla niinkuin kaikki muut. Halusin olla kaunis, hoikka, timmi, pidempi, tyylikkäämpi, miestennielijä. Mutta olinkin vastakohta. Se tappo sisältä. Siedin sen silti ja jatkoin eloa. Mulle muodostui kuin tyhjästä muutaman ihmisen kaveriporukka kahdeksannella luokalla mutta samalla vauhdilla se hävisi viimeisenä yläasteen aikaisena kesänä.
Melkein tuntuu jo turhalta alkaa selittämään lukioajoista. Sama kaava toistui. Ensimmäinen vuosi meni hyvin. Toinen vuosi, kaveriporukka vaihtui, omalla luokallani olin lähestulkoon yksin. Lukion toisella, mulla oli kolme hyvää ystävää. Oltiin pieni tiimi. Kolmannen vuoden syksyllä alettiin rakoilemaan mun seksuaalisen suuntautumisen takia. Olin kävelevä friikki. Samaisena syksynä löysin ihmisiä, jotka ovat mun ympärillä edelleen. Reilut pari vuotta sitten mä niihin tutustuin. Oon kiitollinen heistä, koska ilman heitä en olisi tässä tämmöisenä. Tietenkin kohalle osuu persoonia, joiden kanssa ei loppujen lopuksi kemiat kohtaa mutta turhaa on kuluttaa omaa energiaansa sellaisiin ihmisiin. Sen olen oppinut näiden vuosien kuluessa.

En pidä mun nuoruudesta. Löytyy tietenkin asioita, jotka pitivät hengissä; pianonsoitto, alppihiihto, judo, perhe. Mutta oikeasti, jos lähtisitte etsimään yksiselitteistä syytä siihen, mikä on luonut musta tällaisen ihmisen, joka olen tällä hetkellä, ette tulisi ikinä löytämään kyseistä syytä. Arpia, vasta paranevia haavoja, tekohymyä sekä aitoa onnellisuutta, surua ja kyyneliä.
Me ollaan samalla sotatantereella, me vaan sodimme eri syistä.