Mulla menee hyvin

Maailmankaikkeuden kliseisin valhe, jolla pyritään pääsemään irti tilanteesta, jossa toinen kysyy "Miten sulla menee?". Helpompi kieltää kuin puhua totta.

Joudut keräämään kaikki sun voimat, jotta pystyt puhumaan. Jotta pystyt kertomaan sen kaiken, mikä työntää sut alas. Kykenetkö satavarmasti siihen? Sitä et tiedä ennenkuin yrität. Alku vaikeinta, loppua kohden helpottuu. #icanteven.

Itseensäsulkeutuminen on virhe. Hetkellisesti helvetin hyvä idea, mutta myöhemmin tuhoat sillä itsesi. Suljet silmäsi sun omalta pahalta ololta, tuskalta, jota tunnet sun sisällä. Et päästä ketään lähelle, pidät toiset tietämättöminä. "Parempi, ettei ne tiedä. En halua kuormittaa muita. Niiden ei tarvitse olla musta huolissan". Niimpä. Niinhän sitä ajattelee mutta entä silloin, kun et vastaa puhelimeen syynä jaksamattomuus? Entä silloin, kun et jaksa nähdä ihmisiä? Se saa muut huolestumaan entistä enemmän. "Kyllä mä nään muita, hymyilen vaan". Ei se auta. Sua lähimpänä olleet ihmiset huomaavat susta läpi, ettei kaikki ole hyvin niinkuin vakuuttelet.

Muilta on väärin ajatella tai jopa sanoa ääneen "Oot vahva, kyllä sä selviät!". Mitä jos..? Muilta on väärin sanoa "Tää on vaan ohimenevä vaihe, myöhemmin vain naurat!". Tietämättä faktoja toisen menneisyydestä, traumoja nuoruudesta, salaisuuksina olevat tuntemukset omasta itsestään. Riittämättömyyden tunne saattaa olla peräisin jo ala-asteelta. Ei se ole niin vain ohimenevä juttu.

Mulla on kaikki hyvin. Helppo uskotella itselleen siihen asti, kunnes ajatukset hajoavat miljooniin etkä löydä yhtäkään ehjää ajatusta. Siihen asti, kunnet tajuat sulkeneesi silmät siltä kaikelta pahalta, mitä sulle on tapahtunut etkä ole päästänyt mitään pois.

Mua pyydettiin (Time when I hated myself because of others)

Mua pyydettiin Ask.fm'ssä kirjoittamaan postaus mun lapsuudesta/nuoruudesta. Lapsuudesta mulla ei ole paljoakaan muistikuvia, mutta kyllä mulla oli hyvä lapsuus. Vanhemmat rakastivat enemmän kuin mitään muuta, aina oli ruokaa, vaatteet, katto pään päällä. Siitä mä olen kiitollinen, ettei mun vanhemmat ostaneet mulle puhelinta silloin, kun eniten sitä toivoin. Ei mulla ollut tarvetta sille edes, kuin vasta kuudennella luokalla, kun äitinikin lähti töihin.

Nuoruus on asia erikseen. Kaikki oli loistavasti viidenteen luokkaan asti. Silloin alkoi ulkopuoliselle lähestulkoon huomaamaton syrjintä, porukasta poissulkeminen, nimittely. En mä sillon tajunnut, ettei ne tytöt halunneet olla mun kavereita. Tuolloin luulin, että ikäiseni pojat ilmaisevat kaveruutta heittämällä paskaa läppää. Mutta olin kuitenkin saanut viidennettä luokkaa edeltävänä kesänä tamagotchin. Vau, se oli mulle iso juttu ja ajattelin olevani tosi cool. Mutta tottakai muilla oli ollut kyseinen vempain jo hetken verran, tulin siis "kehityksessä jäljessä".
Viidennettä luokkaa ehti kulua tovi ennenkuin tajusin tilanteen vakavuuden. Mulla oli kaksi kaveria, ehkä jopa kolme, jäljellä. Ne loputkin olleet kaksinaamaisia. Jos likalla ei ollut muuta kävelyseuraa koulusta kotiin, mä kävelin sen kanssa. Mutta silti mä sain siltä ilkeitä katseita, pilkkaavaa naurua, mieleen pysyviä arpia. Saatoin myös olla iltapäivisin mäellä leikkimässä, koulussa hän nimitteli mua parhaille ystävilleen, nauroivat mun vaatteille, osottelivat. Mä en todellakaan ala-asteella tykännyt farkuista. Ne oli liian fiinit, tiukat, mielestäni aikuismaiset. Mä pidin käyttää tuulihousuja. Niillä kykeni olemaan sisällä sekä ulkona, ilman sen suurempia kuumuus- tai kylmyysaaltoja. Ei mun vaatteet kelvanneet muille. Matkalla koulusta kotiin (talvella, kovia pakkasia) mun lapsuudenkaveri (emme ole olleet tekemisissä oikeastaan neljännen luokan jälkeen) käveli mun perässä kolmen kilometrin matkalla puolet, hänellä oli seuraan crossimetsän takana asuva likka, he huutelivat mun perään. En kiinnittänyt kamalasti huomiota. Kävelin sen verran hitaasti, että he saivat mut kiinni ja lapsuuden kaverini työns mut lumeen. Mä yritin nousta, mutta tunsin rajun tönäisyn takaisin ojan pohjalle. Jäin istumaan sinne, odotin, he katosivat näkyvistä hetken päästä, jatkoin matkaani kotiin.

Mä olin yksin. Koulussa välitunnit olin mieluiten sisällä, mutta opettaja passitti pihalle(raitis ulkoilma oli hyväksi kasvavalle lapselle). Menin koulun etuovien läheisyyteen portaille istumaan. Keräsin julmia katseita pukeutumisellani, en halunnut välittää. Se sattui silti. Puukoniskut tuntuivat mitättömiltä mielen repimisen rinnalla. Menin silti kouluun joka ikinen päivä.

Ei siinä mitään. Kuudennella luokalla tuli vastaan leirikoulu, ja vasta silloin tähän tilanteeseen iskettiin kiinni ja meidät pakotettiin sopimaan keskenämme. Leirikoulu meni hyvin, olin nukkumassa samassa huoneessa pahimpien kiusaajieni kanssa. Mahtavaa. Elämäni onnellisin viikko.
Leirikoulun jälkeen helvetti jatkui, äänettömänä. Enkä mäkään enää jaksanut olla kiinnostunut. Kuudennellä luokalla sain puhelimen, mulle ostettiin ensimmäiset farkut. Mä aloin sopeutumaan muihin ikäisiini. Yläasteelle mentäessä, näytin ikäluokkaani kuuluvalta, kavereita tosin oli olematon luku. Ystävystyin kuitenkin meidänkin luokkaan, joka vaihtui seitsemännellä luokalla. Mutta en ollut mikään popularkid. Olin edelleen se musta lammas, joka ei sopinut mihinkään yrityksistä huolimatta.
Halusin olla niinkuin kaikki muut. Halusin olla kaunis, hoikka, timmi, pidempi, tyylikkäämpi, miestennielijä. Mutta olinkin vastakohta. Se tappo sisältä. Siedin sen silti ja jatkoin eloa. Mulle muodostui kuin tyhjästä muutaman ihmisen kaveriporukka kahdeksannella luokalla mutta samalla vauhdilla se hävisi viimeisenä yläasteen aikaisena kesänä.
Melkein tuntuu jo turhalta alkaa selittämään lukioajoista. Sama kaava toistui. Ensimmäinen vuosi meni hyvin. Toinen vuosi, kaveriporukka vaihtui, omalla luokallani olin lähestulkoon yksin. Lukion toisella, mulla oli kolme hyvää ystävää. Oltiin pieni tiimi. Kolmannen vuoden syksyllä alettiin rakoilemaan mun seksuaalisen suuntautumisen takia. Olin kävelevä friikki. Samaisena syksynä löysin ihmisiä, jotka ovat mun ympärillä edelleen. Reilut pari vuotta sitten mä niihin tutustuin. Oon kiitollinen heistä, koska ilman heitä en olisi tässä tämmöisenä. Tietenkin kohalle osuu persoonia, joiden kanssa ei loppujen lopuksi kemiat kohtaa mutta turhaa on kuluttaa omaa energiaansa sellaisiin ihmisiin. Sen olen oppinut näiden vuosien kuluessa.

En pidä mun nuoruudesta. Löytyy tietenkin asioita, jotka pitivät hengissä; pianonsoitto, alppihiihto, judo, perhe. Mutta oikeasti, jos lähtisitte etsimään yksiselitteistä syytä siihen, mikä on luonut musta tällaisen ihmisen, joka olen tällä hetkellä, ette tulisi ikinä löytämään kyseistä syytä. Arpia, vasta paranevia haavoja, tekohymyä sekä aitoa onnellisuutta, surua ja kyyneliä.
Me ollaan samalla sotatantereella, me vaan sodimme eri syistä.