Katsoin maailmaa ja näin mä sen kelasin

Luin mun vanhempia postauksia. Sieltä tuli vastaan sellaisia tekstejä, joita en olis halunnut nähdä. Kaikki ne kuvat ja ajatukset. Liikaa muistoja, liikaa tunteita, liikaa kaikkea mahdollista. Joku saattaakin jo aavistaa mistä on kyse.
Mutta elämässä käännetty uusi sivu, ei ehkä niin onnistuneesti mutta käännetty on silti. Onneksi. Nyt on hyvä alkaa rakentamaan uudenlaista rakennelmaa, Jyväskylä jää todennäköisesti taakse, kuono kohti uusia maisemia, kouluja, duunipaikkoja ja tuttavuuksia.

---

Suunnitelmiin tuli muutos. Jätän Tampereen välistä ja menenkin Helsinkiin vanhimman siskon luokse perjantaihin asti. Huomenna ensin lounastamme ja torstai-iltana mennään ehkä kahdestaan dinnerille tai tehdään jotain muuta mukavaa! Vähän siskojen välistä aikaan, tekee mulle parempaa kuin hyvinhyvää. Pää lepää ja pääsee juoruamaan, haha! Perjantaina sitten liikautan itseni takaisin Jyväskylään. Beibs tulee mun luokse ja puhumme asioita läpi. Tottakai pidetään myös hauskaa. Jotenkin tunnen saavani saarnan mutta toisaalta epäilen sitä suuresti. Beibs on beibs.
Oon tosi onnellinen nyt.

Tän päiväinen aamukin on ollut yllätävän lempeä. Herätys oli tosin jo seitsemältä, kuten eilenkin mutta jotenkin tällä kertaa erilainen. Makasin sängyllä vain yhdeksään asti, menin syömään aamupalan ja keitin kahvia. Kävin aamutupakalla ja nautiskelin. Kuuntelen hidastempoista musiikkia, olo on tosi levännyt, vaikka univelkaa on rajattomasti.

Mitä virkaa elämällä, jos ei sitä ei osaa elää

Ihmisistä saatetaan sanoa heidän olevan toivottomia tapauksia. Can't agree more. Ei nykymaailmassa elämistä ole kaikille tehty. Mun hiukset ei esimerkiksi kestä ollenkaan. Niillä on pakottava tarve karata päästä maahan lajitoveriensa mukana, juoksevat irti laumoina. Mun tarkoituksena ei kuitenkaa ollut puhua mun hiuksien paosta vaan siitä, miltä tuntuu kupillinen kahvia aamulla pääsi kokoisesta Minni Hiiri -mukista juotuna. Miltä tuntuu päivän ensimmäinen savuke vasta avatusta askista? Miltä kuulostaa aamun ensimmäisen biisin ensimmäiset soinnut? Kerron siitä, miltä tuntui herätä tavalliseen Loviisan kaupungin arkiaamuun itse ajatellen tätä lomana.


Kuulin herätyskellon soivan jo ennen kuutta. Olin itse valvonut 1am asti katsoessani Supernatural'ia.. (Seitsemäs tuotantokausi on ihan ok.) Mutta siskoni herätyksiin en mennyt heräämään täysin, vaivuin takaisin mun sikeeseen uneen. Aivoni heräsivät, avasi silmäni seitsemän aikoihin. Aika katsoa, että siskon vanhimmainen käppäilee kaverin oven kautta kouluun. Olihan siinä toki tunti armon aikaa.

Kasin aikaan poika ovesta pihalle, toivotan hyvät koulupäivät, ovi menee kiinni, lasken pääni takaisin tyynyyn mutta en mä enää saa unta. (Se muuten kirjoitetaan oikeasti kieliopin mukaan 'enää' eikä 'enään'.) Nyt möhlötän sängyllä, konekirjoitan, kuuntelen A cappella -musiikkia Pitch Perfect -soundtrackilta. Voisin liikahtaa keittiöön. Tarvitsen aamupalaa. Tarvitsen sen aamutupakan, jotta voin oikeasti kertoa miltä se tuntui. Käyn keittämässä kahvia tarpeeksi, etsin tupakka-askin ja vaatteet, joilla selviän tuolla ulkona pikkuparvekkeella.

Aamun ensimmäinen savuke. Tuntui kirjaimellisesti askin ensimmäiseltä samalla. Tieto siitä, että tämä savuke ei todellakaan ollut piävän viimeinen. Niikuin ei askissakaan. Saan tuntea saman fiiliksen over and over again päivän aikana. Sen tunteen, kun myrkyt täyttävät keuhkot. Aamun ensimmäinen kupillinen kahvia ei ollut niin nautinnollinen kokemus. Tuli kiire restroomiin kesken juonnin ja tyhjennyksen aikana kofeiinilitkuni ehti ikävästi jäähtyä suorastaan juomakelvottomaksi. Mitäpä muuta siinä tekemään kuin keittämään uusi pannullinen sumppia. Teki jo melkein mieli juoda tämä satsi mustana alas mutta ei, maidon kanssa herkumpaa.

Rennointa tässä aamussa oli se, kun sai herätä lomalaisena toisten arjen keskelle. Toinen pojista koulussa ja toinen päikkärissä. Sisko töissä. Mulla ei ole mitään mistä kantaa huolta. Paitsi kummipoitsun hakeminen päikkäristä ajallaan mutta se nyt onnistuu. Pitää myös muistaa käydä kaupassa matkalla asunnolle sitten. Onneksi siihenkin vielä vajaa pari tuntia. Nyt nautin tästä hiljaisuudesta ja Vihdoin Vapaa -biisistä. Kämästä kuramusiikkia Suomesta, hyi, mutta kuuntelen silti. Lyriikoista se johtuu. Tässä biisissä on tietyt fraasit, joista mä pidän erityisen paljon. Saa kylmät väreet aikaseks selkässä ja siitä jatkuen koko kropan läpi. Hassua.

Hain äsken suorahaussa Painoviestintään ja ICT-asentajaks. Muhun tullaan ottamaan yhteyttä kahden viikon kuluessa, jos mut valitaan. näin ainakin ymmärsin. Kivakiva. Toivottavasti tulisi paikka ja pääsisin kouluun. Saisin taas sen rytmin mun päiviin. Oppisin taas arvostamaan viikonloppuja. Se olis mahtavaa. Mulla on ikävä sitä rytmiä. Amstan kanssa se sujui odotettua paremmin. Raksalla se meni sadan penkkirivistön alle. Selkä kipeyty ja motivaatio alaan luhistui samantien. Ehkä mä taas nousen täältä!

Huhut liikkuu, ne ihmiset poltetaan elävältä

Siitä on jo melkein kolme kuukautta, kun viimeksi olen kirjoittanut mitään ylös. Hektistä aikaa takana ja vieläkin päällä. Nyt on muutto pkseudulle suunnitteilla. Mikään ei todellakaan ole vielä varmaa, saatan jäätyä Jyväskylään vielä hetkeksi ja katsoa, että rauhoittuuko tilanne siellä vai lähdenkö oikeasti.

Tekis mieli kyllä vaihtaa maisemaa lopullisesti eikä vain hetkellisesti. Viikonloppu on liian lyhyt aika. Pidempi aikainen muutos ehkä keventäisikin oloa pysyvästi. Ei voi tietää, pitää siis ottaa selvää.

Mä olen myös huomannut, että mitä stressaantuneempi mä olen, sitä vaikeampi mun on tuottaa elävää tekstiä tai tekstiä ylipäätään. Tää on tosi järisyttävää, koska sain aina kehuja lukiossa äidinkielen kurssien opettajilta mun eläväisestä tekstistä ja värikkäistä sekä samalla myös erikoisista mutta asiallisista ilmaisuista. Nyt ei tule mitään kunnollista ulos. Olo on kuin kuolleella sorsalla saastuneessa pikkulammessa ydinvoimalan vieressä. Let's have a zip of white wine and oh, hold on. No, nothing's coming out. Koitan kestää ja yrittää tiivistää nää kolme kuukautta muutamaan kappaleeseen. Tekstin laatu on nollissa eikä mulla ole teille kuvia ollenkaan. He he.

Mutta. Vajaat kolme viimisintä kuukautta. Mä saavuin heinäkuun puolenvälin jälkeen turvallisesti takaisin Suomeen. Olin lopun kesäloman nätisti Jyväskylässä kavereiden kanssa. En tehnyt mitään ihmeellistä.
Koulu alkoi elokuussa ensimmäisten viikkojen aikana. Mä pysyin siellä ensimmäisen kuukauden, en kylläkään edes sitä, kiitos mun selän. Nyt ollut saikulla ylli kuukauden, lääkärit ensin epäilivät mulla munuaisiin asti mennyttä kusitulehdusta. Sehän olisikin ollut hieno päätös mulle. Mutta loppuviimein diagnoosiksi nousi yksinkertaisesti rasitusperäinen tulehdus selän lihaksissa. Hitokseen liian mahtavaa. Vieläkään ei selkä ole kunnossa, taitaa jäädä rakennusala vain haaveeksi ja paperit laitettu jo sosiaali- ja terveysalalle. Toivon saavanu paikan sieltä mutta vaan Lahden tai Tampereen oppilaitokseen. Sitten hakisin siirron pkseudulle, en tiedä.

Kuukausien sisään ei ole kamalasti mahtunut, ei mitään sen suurempaa kuin elämistä. Tampereen Western Saloon Rodeo on koluttu hyvin, Tamperelaisille on näytetty miten Jyväskylän ilmestys juhlii alkoholin kanssa. Ei oo nättiä. Nyt sekin elämä on takanapäin. Enää vain nätisti lasillinen viiniä siskon seuraa arvostaen.
Tampere-Rodeo -vklp ehkä  tiedossa taas vaihteeksi. Todennäköisesti selvinpäin korokkeelle pyörimään typyn kanssa. Mahtavaa. Unohdan Jyväskylässä pyörivät paskat, annan niiden olla omassa arvossaan (, jos niillä sellaista enää edes on). Jyväskylään palaan vklpun aikana, alan pakkaamaan kamoja ja etsin kämpän. Siinä pientä luonnostelua mun suunnitelmasta.