Poden kotona pienenpientä lämmönkohoilua, mainio syy siis maata sohvalla ja kirjoittaa ajatuksia. Ja jotten alkaisi papattamaan erityisemmin omista päivistäni tai muuta, olen asettanut itselleni aiheen, joka kyllä aikanaan tulee ilmi tekstistä. En kamalasti ole kirjoittanut tämänkaltaisia tekstejä. Tekstejä, joissa olisi varsinainen aihe. Todennäköisesti saatan hieman eksyä maintopic'n kiskoilta, onneksi aina on mahdollisuus palata takaisinpäin.
Jokatapauksessa.
Työssäoppimisjaksoni on puolivälissä, Helmikuun puolenvälin jälkeen paluu takaisin koulun penkille keräämään uusia oppeja takaraivoon. Sopeutuminen kouluyhteisöön takaisin jännittää hieman.
Lukuvuosikin on kutakuinkin puolivälissä. Vastahan koulu alkoi ja jokainen opiskelija oli intoa täynnä. Tässä vaiheessa lukuvuotta ei ketään jaksaisi kiinnostaa nousta aamulla epäinhimillisen aikaisin kouluun.
Toivottavasti olen alle puolivälin omassa elämässäni. Olisi kamalaa kuolla 40 vuoden ikäisenä, kun nytkin toivoisi vuorokaudessa olevan enemmän tunteja, jotta ehtisi tehdä kaikki mitä tarvitsee. Ainainen kiire painaa selkärankaa kasaan, mikä ihme meitä ihmisiä kiusaa päivästä toiseen?
Aika.
Kuin veteen piirretty viiva, huomaamaton ja häilyvä. Emme saa kiinni aikaa, vaikka aika tappaa meitä ihmisiä.
Ötökkä katkaisi ajatukseni oksennettuaan lattialle. Oksu varmaan oli lattialle tipahtaneen maissin seurausta. Vähän katkesi joo, mutta pointti varmaan tuli selväksi?
Elämme jatkuvasti ajan kiusaamina. Emme osaa edes ajatella elävämme ajattomuudessa, ilman aikaa, ilmeen kiirettä (myönnetään, mikään ei onnistuisi ilman aikaa). Tietyissä asioissa pitäisi kuitenkin pystyä unohtamaan kello, jokainen apuväline ajan seuraamiseen. Pitäisi pystyä elää hetkessä, oikeasti. Ilman aikaa. Istahtaa sohvalle sen kultsipuppelin viereen ja vain olla siinä. Mennä ulos lenkille rakkaan nelijalkaisen kanssa ilman kiirettä, kunhan vain kävelisi metsässä. Emme me kuitenkaan osaa, emme oikeastaan halua osata. Aina on kiire, kiire bussiin aamuisin, iltaisin tahdotaan mennä mahdollisimman myöhään nukkumaan, koska on muka niin kamalasti kaikkea tehtävää. Imuroida voi myös ihmisten aikoihin eikä yöllä klo 1. Aamulla voi herätä 20 minuuttia aikaisemmin, jotta ehtisit juoda aamukahvin rauhassa eikä tarvitsisi laittaa nelijalkaista ystävää juosten kusemaan. Itse syyllistyn tähän touhuun, en oikeastaan poikkea ihmismassasta.
Ehkä emme vain tahdo ajatonta vapaa-aikaa. Helpompi elää, kun tietää ajan ja on koko ajan jotain, mitä kädet voivat tehdä. Sad story, I know.
Elämme häilyvyydessä, with no boundaries.
