Me mennään huomenna käymää Helsingissä mun siskon luona. Päivän mittainen reissu, illalla siis takaisin. Sekin käy tavallaan. Kiva nähdä siskoja ainakin! Ja pääsen vähän tuulettumaan, pois Jyväskylästä, pois Keski-Suomesta. Kerrankin jonnekin muualle kuin Tampereelle. Ei Tampereessa tosin mitään vikaa ole. Mulla on siellä ihmisiä. Ja mä tiedän, jos ilmestyisin niille mestoille, Riikka ja Eve hyppelis mua vastaan steissillä ja mentäisiin kahville. Illalla saattaisin olla Riikan luona katsomassa Supernaturalia ja tuskailisimme laiskuuttamme kauppaan menon suhteen. Even luona ollessani todennäköisesti keskusteltaisiin maailmanmenosta, kuunneltaisiin musiikkia ja syötäisiin. Molemmat mahtavia.
Mutta Helsinki. Mä olen pennusta asti haaveillut elämästä pk-seudulla. Mä en mahdu Jyväskylään, Tampere menettelee mutta Helsinki. Siellä mä pääsen elämään. Siellä ihankuin mä syntyisin aina uudelleen. Mä olen huomannut mun stadinreissujen sekä Hong Kong'in matkojen lomassa olevani suurkaupunki-ihminen. Mä pidän väenpaljoudesta, asuntoni ikkunan alla soi autojen töötit sekä varashälyttimet. Poliisiautojen sireenin ääni lähenee ja nopeasti katoaa jonnekin muutaman korttelin päähän. Haluan päästä asumaan kaupunkiin, joka ei oikeasti nuku. Mä aion päästä.
Sehän ei tosiaan ole siitä kiinni, etteikö minusta olisi muuttamaan pois vanhempieni luota. Ei ole kyse pelkäämisestä (odotan liikkumistani pk-seudulle enemmän kuin kuuta nousevaa) mutta mulla on koulu täällä. Ja ihmiset, joiden avulla olen selvinnyt helvetistäni takaisin tähän maailmaan.
Aion valmistua Jyväskylässä painotuotantoassistentiksi sekä ulkoasuntoteuttajaksi. Tarkoituksena on myös lukea itseni ylioppilaaksi. Noiden saavutuksien jälkeen mulle ehtinyt kertyä ikää lähemmäksi 23 vuotta, silloin on aika. Viimeistään teen siirtoni, kun täytän 25. Pidemmälle en jätä. Jos olisin ollut aikoinani varma tulevaisuudestani, olisin lukenut itseni ylioppilaaksi ja sitten lähtenyt (vielä aika pentuna) stadiin opiskelemaan ammattia tehden samalla pätkätöitä. Mutta ovat nämäkin tavoitteet, jos jonkinlaiset.
En koe olevani erilainen mutta en ole myöskään muista poikkeamaton. Vihaan huomiota, rakastan sitä. Rakastan onnistuneita kuvia itsestäni, vihaan muiden ottamia kuvia yleensä. En pidä kasvonpiirteistäni (epäsymmetriset) mutta rakastan silmiäni, kulmiani sekä huuliani. Vihaan hiuksiani (ohuet ja haurastuneet) mutta rakastan niiden pituutta. Vihaan sisäreisiäni mutta rakastan hoikistumistani (viime kesänä ostamani kokoa 34 olevat farkkushortsit ovat jääneet minulle isoiksi).
Mutta sen tiedän, ettei ole syytä vihata itseään niin paljoa, että se vaikuttaisi arkiseen elämiseen. Äiti ei kantanut mua sisällään yhdeksää kuukautta sen takia, että vihaisin itseäni liikaa. Lähinnä sen takia, että eläisin ja saisin luotua unelmia, jotka myöhemmin saan toteutettua.
Mä olen valmis vihdoin valmis siihen, mitä elämällä on mulle antaa. Jos se tarkoittaa kaverisuhteiden päättymisiä, muuttamista, raatamista, I'm in. Mä olen pitkään tehnyt muiden mieliksi. En käynyt kouluja, koska mulla oli kavereita keskustassa aamusta asti, menin mieluummit tietenkin niiden kanssa. Nyt vaan on aika olla helvetisti liian itsekäs, on aika ottaa itseään niskasta kiinni ja käydä koulut hyvin. Luumuna ei saavuta mitään. Ja mä olen vielä hyvä siinä, mitä teen. Hah, teen kirjoja.
En mä tiedä, hassua tää elämä niiku pelkästään jo käsitteenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Leave a comment, please!