Suuntana oikea

Palaan muutaman kuukauden hiljaisuuden jälkeen ääneen. En aio selitellä hiljaista olemustani, en ota kantaa mihinkään mitä kuluneiden kuukausien aikana on tapahtunut. Olen ollut huonompi ja parempi ihminen, molempia. Kumpaakaan en sopivasti.

Opintoni lähihoitajani jatkuvat edelleen ja edessä olisi kuntoutuksen tukemisen työoppiminen. Jännittää todella paljon, kuinka onnistun soveltamaan teorian käytäntöön? Ja vielä niin monipuolisesti kuin K3-tasoiselta odotetaan. Itsevarmana kohti taisteluita, niinkuin meistä jokainen joskus.

Minulla on ollut aikaa miettiä asioita tulevaisuuteni kannalta. Minä sain asunnon ja muutan joulukuun alussa. Ihanaa saada vihdoin oma paikka, minkä rakentaa juuri sellaiseksi millaiseksi sen mielessä kuvittelee. Olen myös todella varma siitä, millainen työmoraali minulla on sitten työelämässä valmistumisen jälkeen. Tiedän millainen ihminen haluan olla enkä rakenna itseäni, sitä omaa elämää kenenkään ympärille. Kaikki lähtee minusta itsestä. Onnellisuutta ei saa laskea toisen varaan vaan se täytyy rakentaa itse.

Olen löytänyt oikean suunnan, johon kulkea. Harhailla saan, en rankaise siitä itseäni. Kunhan saavutan asettamani tavoitteet, kaikki hyvin. Tiedän matkan vaativan itsekkyyttä, vahvoja istumalihaksia, näppäriä sormia näppäimistöllä ja kuihtunutta sosiaalista verkostoa mutta kaikesta selvitään, ainahan me olemme selvinneet.

Tiedän olevani työntekijänä sellainen, että otan vastaan tarjotun 27h työvuoron. Miksi? Sitä pitäisi kysyä "Miksei?". Tulevaisuuden sosiaali- ja terveysalan työntekijänä minulla on velvollisuus ottaa vastaan tarjotut työvuorot. Käytettävyyteni määrittelee minut työntekijänä, olenko omistautunut, tarpeeksi joustava. Ja minähän olen hyvä.

Minulla on periaatteita, joita en aio rikkoa. Osa on ollut aina vahvasti läsnä, osa taas on vahvistunut matkallani tähän. Miksi luopuisin muiden takia siitä, mikä tekee minusta itselleni mieleisen? Ihmettelen välillä itsekin. En ole löytänyt vedenpitävää selitystä sille.

Koitan kertoa kivoja asioita pian, nyt lähden hakemaan toverin veljeä luolasta. Pus moi.

Nyt mennään liian lujaa

Se on mielestäni jopa hassua, miten oma kroppasi osaa kertoa sinulle tarvitsevansa taukoa ja vapaata. Vaikka oma pääsi olisikin menossa ja haluaisi tehdä kaiken sinulle tarjottavan, kroppasi pistää sille stopin. Tajuton väsymys ja aivojen yhteistyö elimistön kanssa alkaa horjua, on aika pysähtyä ja kieltäytyä vapaapäiviä vähentävistä töistä.

Minulla on ollut kesäkuussa yksi lauantai vapaa. Koulujen loputtua lähdin heti töihin, vietin ensimmäisen viikon lauantain vapaana tyttönä, jonka jälkeen olen tehnyt töitä pari päivää vaille kaksi viikkoa putkeen. Väliin mahtui kaksi pidempää päivää, 11h ja toisella kertaa hieman enemmän. Väsymys ei tuntunut alussa, kävin ylikierroksilla (varmaan edelleen) ja nukkumaan meneminen venyi puoleen yöhön, jopa sen yli. Töissä olen aivan tööt, unohtelen asioita enkä tunnista tuttuja asiakkaita, jotka olettavat meidän tunnistavan heidät. Päivän jälkeen voi aina kysyä itseltään "Miten meni taas tänään?".

Minulla oli mahdollisuus viettää kaksi kokonaista vapaapäivää juhannuksena. Kyllä muuten nautin niistä päivistä täysillä. Palasin sunnuntaina töihin, jonka jälkeen arkinen maanantai alkoi Kopio-Teamin tiloissa. Viimeistä viikkoa viedään. Aika on mennyt kamalaa vauhtia ja aivan uskomattomalta tuntuu, että tämän viikon jälkeen on kokonainen kuukausi takana painotuotantoassistenttina.
"Olenko oikeasti ollut täällä jo kolme kokonaista viikkoa? What the ihmettä?" Hämmentävää mutta samalla jännittävää. Heinäkuussa puhaltaa uudet tuulet ja pääsen toteuttamaan itseäni lähihoitajana. Ensimmäinen kesä sosiaali- ja terveysalan opiskelijana ja heti pääsin töihin! Hienosti menee ja tätä tarvitsinkin tälle kesälle töiden jokaisessa merkityksessä.

Kesäkuun 5. päivänä oli jännittävää, vatsanpohjaa kutkuttavaa tulla takaisin entiseen työpaikkaan muistelemaan "vanhoja" mutta ihana oli nähdä kaikkia vanhoja työkavereita. Porukkana olemme rentoja, mukavuudenhaluisia ja vitsikkäitä.
Tulee ikävä tätä porukkaa taas perjantaina. Ehkä me nähdään taas ensi kesänä!

Pusuja!

Ps. Otsikko ei sovi koko julkaisuun, se vain kuulostaa kivalta ja sopi mainiosti suomalaiseen juhannukseen.

Ikuisuudelta tuntuva hetki

Kun huomaat sähköpostin olevan tyhjä tilauksista, puhelin ei soi eikä asiakkaita näy tiskillä, vallitsee ikuisuudelta tuntuva hetki. Olet istunut tietokoneen näytön edessä viisi hassua minuuttia mutta tuntuu kuin olisi kulunut jo tunti.

Ikuisuudelta tuntuu myös se, kun autosi kuskin oven ikkunassa on suuri hämähäkki etkä tiedä sen aikeita. Meinaako se hyökätä kimppuusi heti, kun käännät katseesi muualle? Onnistut ujuttautumaan autoosi sisälle kääntämään parkkikiekkoa ja änkeydyt autostasi mahdollisimman hitaasti ulos, jottei hämähäkki suuttuisi. Tilanne tuntuu ainakin 15 minuutin mittaiselta, vaikka todellisuudessa suoriuduit mahdottomasta tehtävästä alle minuutissa.

Kuinka mahdottoman pitkältä ajalta se tuntuukaan, kun odotan ruoan valmistumista. Sinulla on kamala nälkä, tunnet pyörtyväsi (tai sitten ajattelet sen ajatuksen nopeuttavan purtavan syömäkelpoiseksi tulemista) ja huokailet syvään.

Sinulla on kamala kiire aamuisin lähteä töihin, joko juosten, autolla kaahaten (ja mutkan 50km/h, jos ketään ei satu olemaan edessä) ja sinun täytyy käyttää vielä ihana karvaturrisi ulkona aamuisilla tarpeillaan. Kolmen minuutin mittainen aamupyrähdys ulkona tuntuu melkein töistä myöhästymiseltä ja kiukkuat turhaan nappisilmällesi asiasta.

Ilman tekemistä kaikessa tylsyydessäsi haluat käydä edes tupakalla. Et kuitenkaan voi (, jos olet töissä), koska edellisestä tupakasti on juuri ja juuri kulunut 20-25 minuuttia. Ethän halua antaa itsestäsi sellaista kuvaa, että tupakka on elämäsi etkä pysty keskittymään töihin kuin vain pari kymmentä minuuttia kerrallaan.

Entä se monesti kuunneltu biisi, jota et jaksaisi kuunnella mutta, josta toinen kuitenkin niin pitää? Alun ensimmäiset viisi sekuntia ovat sietäen kuunneltavissa mutta loppu tuntuu päivän mittaiselta rupeamalta. Huokaus on syvä ja helpottunut biisin soitettua loppusointunsa.

Teellä kestää todella kauan jäähtyä etenkin, jos et laita kylmää vettä hieman sekaan. Myös teepussin lilluttaminen vedessä 3-4 minuuttia on kamalan kauan ja kiireisenä aamuna et millään ehtisi vaan enemmän houkuttaisi juoda pelkkää kuumaa vettä.

Millaisia ikuisuudelta tuntuvia hetkiä teillä on tai on ollut?

Pus pallerot!

Epävarmaa farkkutakkisesonkia

Ja niin pyörähti toinen työviikko käyntiin. Kesäisiä päiviä löytyi viime viikolla useampi mutta tämä maanantai alkoi harmaana, on edelleen harmaa ja taitaa jatkua harmaan iltaan saakka. Tulevaisuudessa häämöttävät kesäpäivät taidan olla töissä, joten mitäpä väliä niillä. Rahan tuloa ei ainakaan voi estää, niinhän sitä sanotaan. Ja eilen minulla alkoi 13 päivän työputki, jos tästä selviän niin selviän mistä vain.

Ehdin just päästä kesän fiilikseen ja innostuin Leviksen farkkutakistani. Sitten saapuikin sopivasti tämä viileys ja tuttu kotimainen harmaus. Onneksi puiden lehtiä liikuttavat tuulenpuuskat tuntuvat lämpimiltä ilman ollessa viileämpi.
Mutta onko vielä 10-15 asteen lämpötilassa ok pitää farkkutakkia? Olen jotenkin aina mieltänyt ja yhdistänyt farkkutakin kesään ja lämpöiseen hellepäivään, onhan se mageen näköistä oli takki sitten harteilla, kunnolla päällä tai lanteilla (vyötärölle ne paidat/takit taidetaan normaalisti nykyään solmia).
Olen aina hieman epävarma siitä, kuinka pukeutua ihmisten ilmoille. Onko tuo takki sittenkin liikaa? Olenko pukeutunut liian löllösti tai liian juhlavasti? Näytänkö jäätyväni tuolla, jos laitankin vain tämän? Mutta eiköhän jokainen käy tämän vaiheen läpi pukeutumisensa suhteen. Jatkuvasti löydän omaa pukeutumistyyliäni enemmän ja enemmän enkä niinkään jaksa aina enää välittää siitä, mitä muut saattavat ajatella. Mutta tämä farkkutakki ja farkkutakkisesonki on hämmentänyt minua niin, etten tiedä oikeaa vastausta farkkutakin ajankohtaisuudelle.

Ehkä minä vielä tämän farkkutakkimysteerin selvitän! Ihanaa alkanutta viikkoa palleroiset, pus.

Passiivisesti aggressiivinen suhtautuminen operaatioihin

Olen huomannut saavanu boostia kouluun, jos yksityiselämässä myllertää. Kanavoin mahdollisen ärsytyksen, surun, murheen tai puhtaan raivon upottautumalla esimerkiksi ikääntyneiden lääkityksen saloihin. Mahdollisuuteni toimia kuin nainen moninkertaistuu (kykenen tekemään useita asioita samaan aikaan, esimerkiksi luen kirjan kappaletta aiheesta ja teen siitä muistiinpanoja samanaikaisesti kuuntelemalla opettajan pitämää powerpoint-esitystä täydentäen samaisen pw-esityksen paperiversiota opettajan puheesta).

Tehokkuus ei ole koskaan ollut vahvin luonteenpiirteeni. Olen aikoinaan mennyt sieltä, missä ei aitaa ole laisinkaan. Yo-kirjoituksiin aloitin lukemaan kahta päivää ennen koitosta. Aina kokeen jälkeen on istuttu sormet ristissä toivoen hyväksyttyä koetulosta. Silti voin seistä ylpeänä valkolakki päässä ja huudella kaikille olevani paperin ammattilainen.
Kuinka hyvä olisinkaan ollut esimerkiksi lukiossa, jos olisin panostanut enemmän? Olisinko jo lähihoitaja hyvillä arvosanoilla, jos olisin jättänyt valitsematta painoviestinnän varman opiskelupaikan vuonna 2014? En välttämättä.

Miksikö? Siksi, koska en ollut samanlainen tyyppi tuolloin. Vuonna 2014 minua ei niinkään kiinnostanut opiskella. Annoin ehkä itseni ymmärtää niin mutta todellisuudessa mieluummin uinuin pitkään ja menin myöhässä kouluun. Tein tarvittavan ja lähdin pois. Se siitä ylimääräisestä työstä ja vedenpitävästä aikataulusta.
Kasvoin kuitenkin ihmisenä, aikuistuin ja priorisoin asiat eri tavalla nykyään. Oikeastaan tämä uudenlainen suhtautuminen koulutuksen tärkeyteen alkoi vuoden 2016 alussa, kun menin ensimmäiseen työssäoppimispaikkaan. Jouduin alttiiksi motivaatiolle ja tahdolle valmistua.
Koko hommahan konkretisoitui syksyllä 2016, kun viimeiset kirjoitukset puskivat niskaan ja ymmärsin mahdollisuuteni valmistua ylioppineena ammattiin. Mutkilta ja solmuilta ei voitu välttyä, koska alkuvaiheen motivaation puutoksen takia minulta oli jäänyt melko hyvä määrä rästejä ja näyttöjä suoritettavaksi. Aikaa oli pari kuukautta. Tapani jättää kaikki viimeiselle viikolle toteutui taas. Hiki otsalla sain viimeiksenkin näytön suoritettua (T1 tosin) ja todistukset takataskuun.

Eksyin taas tuttuun tapaani aiheesta. Ei kovin yllättävää. No, tämä on varmaan parempi jättää tähän ja palata blogiin taas pitkin kesää. Kiitos mussukat.

Yleissivistävä kirja enkä tiedä oikeaa tilannetta

Opin viikonlopun aikana uuden sanan; Agonia. Yksi kyseisen sanan määritelmistä osui ihanasti korvaan nimittäin tuskatila. En varmastikaan osaa käyttää em. sivistyssanaa oikeassa tilanteessa saatikka oikeassa lauseessa mutta mielestäni agonia kuvaa sanana mielettömän hyvin osan nykypäivän nuorison tilannetta tai no, miksei aikuisenkin.

Agonia on havaittavissa välillä myös Irmalla, etenkin nyt, kun hänen lempipossunsa on hajonnut kumisoiroiksi ja hän kovasti tahtoisi sen mukaan leikkiin. Jatkuva itku ja tuska täyttävät jo ennestään pienen kylpyhuoneen, ilmapiiri on hieman painostava ja ahdistunut. Täällä vallitsee agonia.

Lapsilla on myös havaittavissa agonia, kevyemmässä muodossaan "Agonia Lite", väsyneenä, nälkäisenä, onnellisena, loukkaantuneena, turhautuneena ja välillä ihan vain muuten vaan. Olen törmännyt tähän agonian lapsiversioon useasti viime viikon aikana sekä tänään, maanantaina. Olen myös havainnut samaisen tilan itselläni, en kuitenkaan niin voimakkaana, että siitä kehtaisi ääneen mainita. Ehkä viimeisin kokemani agonia johtui rakkaasta Tenhostani, minkä starttimoottori reistaa eikä hän meinaa käynnistyä...

Agoniat sikseen, koska meillä ei ole syytä sellaiseen tällä hetkellä. Eihän? Ulkona on ihanan lämmin, aurinko on paistanut lähes koko päivän ja koen suurta onnea tällä hetkellä. Elämässäni on kaikki hyvin ja pidän mun uusimmasta työssäoppimispaikastani; paljon voimakkaita tunteenpurkauksia (iloa, surua, ärsyyntyneisyyttä, tyytyväisyyttä...), minuun turvautumista sekä yhteisiä hetkiä, jolloin keskustellaan ja käydään läpi pieniä ja hassuja asioita.

Koittakaa ihanaiset selvitä ilman agoniaa! PUS

Onnea Naistenpäivänä...

Voi kyllä, onnea vain.

Meillä on kuulemma paljon juhlittavaa, itse en löydä sitä upeutta tässä kyseisessä päivässä. Olemme edelleen miesten alapuolella työelämän eurossa. Edelleen naisia pidetään heikompina kuin miehiä, vaikka se ei stereotyyppisesti näin mene. Kun kaksi naista seurustelee keskenään, aina löytyy joku Jämsäläinen Timo kysymässä "Kumpi teistä sitten on se mies?". Todennäköisesti ei vielä pitkään aikaan tule olemaan tilannetta, jossa mies ja nainen oikeasti olisivat täysin tasavertaisia keskenään.
Nykyään ei ole enää "äidin oikeutta" huoltajuuskiistassa (tietenkin, jos vauva on imetysikäinen...) ja Venäjällä mies saa lyödä naista suhteessa sen ensimmäisen kerran ilman puuttumista, vasta toisella kerralla siihen puututaan ja homma menee oikeuteen mutta ei niistä kukaan raportoi virkavallalle (tämä taisikin mennä jo aiheen ohi, unohdetaan...).

Mikä tekee miehistä niin upeita ja mahtavia, ettei naisen kuvitellakaan pääsevän samalle viivalle esimerkiksi talonrakentajana? Onko se se miehen koko? Tietenkin miehet ovat lihaksikkaampia, voimakkaampia, pidempiä kuin naiset mutta naiset joutuvat urheilemaan kaksi kertaa enemmän kuluttaakseen juuri syömänsä suklaapatukan pois kuin miehet. Suurin osa naisista kantavat uutta elämää sisällään kuta kuinkin yhdeksän kuukautta, minkä jälkeen puskevat 3-5 kiloisen vesimelonin pimpin kautta pihalle. Osa tulevista isukeista tulevat tilanteessa huonovointisiksi ja oksentavat. Eli kuka on kova hä hä hä? Sitten tietenkin vähätellään synnytyskipuja...

* * *

Olen pohtinut tätä asiaa jo muutaman vuoden, onhan se mahtavaa saada lahjoja ja kaikkea söpöä ja ihanaa mutta oikeasti... Milloin se paljon ja korkealle ylistetty tasa-arvo ja tasavertaisuus oikeasti natsaisivat realiteetin ja kuvitelman välillä? En jaksa enempää perustelematonta ja pohtimatonta mielipidettäni jakaa teille, taidanpa mennä pakastimelle ja laittaa pellillisen ranskalaisia uuniin ja mennä istumaan saunan lauteille katsomaan How I met Your Mother. Ja kuulkaa ihan vaan siksi, koska voin.

Pus.

Stop FREAKING OUT

Olen kova tyttö jännittämään. Ensimmäinen päivä uudessa opiskelupaikassa tai työssäoppimispaikassa, kaverin tai kumppanin kaverin tuparit täynnä tuntemattomia ihmisiä, autolla ajaminen pitkän ajan jälkeen,... Oli asia mikä hyvänsä, jännitän. Ehkä jännitän sitä, ettei muut pidä minusta. Tai sitten jännitän sitä, ajanko autolla sittenkin ojaan nyt, kun onkin liukasta.

Tiedän kokemuksesta, ettei jännittäminen paranna tilannetta eikä todellakaan vie epämukavaa kokemusta pois minun luota. Tilanne on kohdattava ja yleensä se päättyy hyvin leveisiin hymyihin ja ylpeyden lämpimään tunteeseen itsessä.

Minulla alkoi tänään aiheeseen liittyen ensimmäinen lähihoitajan työssäoppimisjakso, päiväkodissa. En ole luonnostaan lastentarhatäti eikä minusta varmaan sellainen tulekaan, joten TODELLAKIN jännitin aamulla autossa, kun minut vietiin harjoittelupaikkani parkkipaikalle. Kuinka epämukavalta tuntuukaan jännittää niin, että hikoiluttaa, itkettää, kokee vilunväristyksiä, mahaan sattuu (olen aivan varma että siellä käveli 10 000 Tyrannosaurus Rexiä...)? Voin kertoa, äärimmäisen epämukavalta.
Onneksi on ensimmäinen päivä takana, huomenna ei ole enää jännitystä samalla tavalla. Saatan ehkä hieman kauhistella niitä lasten tauteja, mitä päiväkodissa jyllää, toivottavasti selviäisin ilman tartuntaa!

Mitä te jännitätte? Hankalia sosiaalisia tilanteita, kauppaan menoa, työhaastatteluja...?


Taisin tuossa välissä torkahtaa muutamaksi kymmeneksi minuutiksi. Uni teki hyvää, nyt vaan täytyy siivota ennenkuin lähden liikkeelle. Olen saanut kamalan sotkun aikaiseksi täällä eikä oikein enää löydä pintaa mihin laskea kokislasin. Hienosti taas minä!

Irma on vauhkona telkkarin aiheuttamasta heijasteesta ikkunassa. Luulee jonkun oikeasti kävelevän ulkona. Raukka. Korvat kylläkin kärsivät tässä kiljunnassa.

Hyvää yötä apes!

Uusia ovia avautunut

Hei,

Aloitetaan hieman virallisemmin nähtävästi tällä kertaa. Aloitin maanantaina 23.1.2017 uudessa koulussa. Jokunen saattaa pohtia varsin tarmokkaasti "Miksi ihmeessä uudelleen toisen asteen kouluun?!", minulla on back-up plan valmiina. Joka tapauksessa, ilmoitan näin tasapuolisesti kaikille; Olen aloittanut opiskelun Jyväskylän Ammattiopistossa, sosiaali- ja terveysalalla. Ainakin nämä kaksi ensimmäistä päivää ovat menneet aivan hirvittävän nopeasti, toivottavasti into kestää kesään asti!

Oikeastaan minulla ei muuta kerrottavaa olekaan. Koneestakin sopivasti loppumassa akku. Halusin vain ilmoittaa teille!

Pus.

Pitääkö olla huolissaan?

Otsikossa taas yksi näistä useista turhista tv-ohjelmista, joista ei oikein saa kiinni eikä niissä ole päätä taikka sitä kuuluisaa häntää. Eipähän ole ensimmäinen eikä kyllä viimeinenkään, haha. Tv-kulttuuri menossa huonompaan suuntaan ja oikein sattuu sieluun ja sisimpään sulkea telkkari sen ollessa täynnä pelkkää surkeaa realitya (uusintaa uusintojen perään ja tyhjäpäiviä bimboja).

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut puhua (kirjoittaa) tämän päivän tv-ohjelmista vaan siitä, että sain sen koulupaikan, josta kerroin tuossa hieman aikaisemmin! Haastattelu meni loistavasti, jännitti niin perhanan paljon, että menin ihan pähkinänä opon huoneeseen. En kokenut suurta helpotusta saadessani haastattelun loppuvaiheilla kyseisen koulurakennuksen kartan, "Siis tämähän on sokkeloisempi kuin Viitaniemi tai saatika sitten norssi......!" ajattelin. Todennäköisesti joudun rakennuksessa hukkaan noin sataviisikymmentä ja yksi kertaa ainakin ennenkuin kykenen huokaisemaan helpotuksesta ja todeta, että "Tässä rakennuksessa on kuin onkin logiikka!".

Vaikka mikää ei muuta sitä kuuluisaa faktaa "Olen täydellinen", on minulla silti aika ajoin halua muuttaa jotain itsessäni. Ehkä se on sellaista pienimuotoista henkistä kasvamista (tiedä sitten onko parempaan vai huonompaan), jota jokainen jossain vaiheessa elämäänsä kokee tavalla tai toisella.
Tahdon parantaa tapojani, muuttaa toimintatapojani ja ehkä ihan pikkiriikkisen verran olemusta.

Tahtoisin parahtaa tapaani herätä aina myöhässä. Minulla on aamuisin soimassa viisi herätystä viiden minuutin välein, torkutan jokaista (torkku on 10 minuutin välein enkä osaa vaihtaa sitä...), kunnes on pakko nousta; kiireeseen tottakai.

Tapaani jättää aamupala kokonaan välistä. Jaksaisin todennäköisesti aamupäivän paremmin ilman kammottavaa oksuoloa ja vatsan pitelyä.

Tapaani keittää kahvia ja jättää se juomatta. Kuka tekee edes näin? Onko kanssasisaruksia? Tähän vaikuttaa joko muistini, joka on yhtä luotettava kuin kultakalalla tai sitten tarpeeni tehdä jatkuvasti jotakin, etten vain pysähtyisi (, joten se kahvi unohtuu silloinkin).
Tähän samaan liittyen vaikeus keittää kahvia sopivasti. Joko sitä on pannussa liikaa (ETENKIN AAMUISIN) tai sitten aivan liian vähän.

Voi, kun voisin olla vieläkin tehokkaampi. Nykypäivän yhteiskunta toimii tehokkuudella sekä armottomalla tarmolla ja uhrautumisella. Mitä tehokkaampi olet esimerkiksi töissä, sinut halutaan siellä pitää. Tehokkuudella onnistut myös suorittamaan koulut nopeampaa kuin opinto-ohjaajasi uskalsi toivoa. Kykeneväisyytesi uhrata surullisen paljon vapaa-aikaa koululle, töille, elämässä pärjäämiselle ajaa sinua pikkuhiljaa erakoitumiseen ja huomaat myöhemmin naureskelevasi ihmisille, joita näet työpaikkasi ikkunasta. Luulisi ilon ja onnen löytyvän kotoa perheen luota, kavereista tai vaikka lemmikkitorakasta. Ja tarmolla eteenpäin vai kuuluisiko sanoa "tällä suomalaisella sisulla"?

Onnekseni en koe suurta alemmuuskompleksia ulkonäköni suhteen, vaikka median tai ylipäätään yhteiskunnan luomat paineet niskassa painavatkin. Se on suurta taitoa pystyä olemaan oma itsensä ilman sitä pirullista tarvetta olla hoikempi, muodokkaampi, huolitellumman näköinen, aina edustuskelpoinen ja puhua täydellisesti jotain vierasta kieltä.
Tottakai on päiviä, jolloin yksikään lempivaatteesi ei näytä tai tunnu kivalta päällä ja mieluummin hukuttaudut ylisuureen huppariin (, ettei VAAN kukaan huomaa sitä Fazerin suklaapatukkaa napakorusi yläpuolella). Onneksi on noita päiviä. Oikeasti, koska noiden päivien väliin mahtuu niitä, kun pystyt laittamaan lempparineuleesi ja kantamaan sitä ylläsi samalla tuntien ylpeyttä voidessasi olla juuri sitä mitä olet.


ALEMMUUSKOMPLEKSI JA TUSKA. Kirjoitan nykyään niin harvoin, että suomalaisuuteni sekä oman äidinkieleni viäntäminen tuntuu suorittamiselta ja tökeröltä. Kamalasti tungen pilkkua jokaiseen mahdolliseen väliin eikä tuo sanajärjestys kuulostaa jatkuvasti kieliopillisesti oikealta. Tunnen, kuinka sisäinen äidinkielinatsimaisuuteni kuihtuu, haihtuu, valuu pois.


Nyt tarvitsen pienen välikuoleman sohvalla syöden ja katsoen Frendejä, kyllä kyllä kyllä!

Ps. Jos mieltä painaa, googlettajaa "Suicide bunny". Elätte pidempään.

Arkistokätkö #1

HUOM. En koe puhuvani omasta tai mitenkään erityisesti jonkun parisuhteesta tässä kirjoituksessa. Puhun omia mielipiteitäni ja mitä nyt impulsiivisempi aivopuolisko tuottaa ruudulle. En pahemmin ajattele, kirjoitan sen minkä luulen olevan mainio pätkä. Can't see the haters tho.


Jokainen pariskunta on erilainen. Jokaisella pariskunnalla tosin on ne tietyt samat (pää)säännöt. Mutta kyseiset (pää)säännöt... Ovatko ne jo hieman kaavoihin kangistettuja? Vievätkö ne kyseiset säännöt suhdetta pikkuhiljaa, kieleke kielekkeeltä kohti rotkon pohjaa?

Ei saa pettää on yleisin. Määritelkää pettäminen. Vanhoihin aikoihin pettämistä oli konkreettinen seksuaalinen kanssakäyminen toisen, suhteeseen kuulumattoman kanssa. Nykyään sun tarvitsee vain tykätä ulkopuolisen Instagram-kuvasta ja suhteen toinen osapuoli kokee asemansa uhattuna. Pettämisen rajat ovat tänä päivänä todellä häilyväiset, kuin veteen vedetty viiva.

Täytyy olla rehellinen. Mistä asioista? Entä, jos toinen onkin sosiaalipalveluissa töissä tai on pappina seurakunnalla ja työhön kuuluu tämä kuuluisa vaitiolovelvollisuus? Ei voi vaatia tuollaisen velvollisuuden omaavalta kumppanilta totuutta siitä, kuinka joku asukkaista liukastui saippuaan suihkussa, löi päänsä, sai epileptisen kohtauksen ja kouristeluiden takia runnoutui ovea vasten. Tai, jos joku läheisesi on käynyt synninpäästössä, puhunut papille. Hän on vahingossa tullut raskaaksi. Sinun ei tarvitse kuulla kaikkea kumppaniltasi. Raskaana oleva ystävä kertoo sinulle, jos kokee sen olevan tarpeellista. Eikä se sinulle kuulu kuoliko kyseinen asukas vai ei. Vääristä asioista uteleminen ei kuulu hyviin tapoihin.

Vietetään aikaa yhdessä. Vietetään vain mutta sopivuuden rajoissa. Ajatellaan arkea, kun molemmat käyvät töissä (tai koulussa). Kumpainenkin on päivän aikana 8h pois toisen luota, päivän aikana saatetaan nähdä muutama hassu tunti. Liika on liikaa, vaikka rakkautta olisikin jakaa raharikkaimmillekin. Liika tarkertuneisuus kuitenkin koituu kohtaloksi.

Nyt kun ollaan yhdessä, KAIKKI on yhteistä. Ei. Eikä todellakaan ole. Se, minkä toinen on ostanut vähäisillä rahoillaan, ei todellakaan ole sen toisen osapuolen omaisuutta missään vaiheessa (paitsi naimisiin mennessä, ellei käyttöön oteta avioehtoa). Jos hajotat toisen mukin, sä myös maksat sen. Jos mä hajotan sun telkkarin, mä kyllä korvaan sen sulle takaisin heti kun mahdollsita. Yhdessä hommattu omaisuus on asia erikseen mutta myös ne tilit ovat ihan omaan henkilökohtaiseen käyttöön niin kauan kunnes avaatte yhteisen sellaisen.

Oma aika. Ihanasti ristiriidassa tuon toisen kohdan kanssa, joka on hieman tuossa ylempänä. Joo, oma aika on mahtavaa ja sitä kuuluukin saada tietyn verran suhteessakin. Oman ajan vietolle voi etsiä sellaisen paikan, jossa ei vahingossakaan törmää nykyiseensä. Tähän samaan kohtaan sopii myös aikaiset työvuorot ja aikainen nukkumaanmeno. Jos et ole asunnon omistaja, et voi suuttua oikean asukkaan aihettamista elämän äänistä.

7.1.2017
En muista kirjoittaneeni tämmöistä ylös, mikäköhän sisäinen raivo parisuhteita kohtaan ollut... Kieltämättä hieman naureskelin tätä lukiessani, yllä oleva teksti ollut juurikin sitä itseään; tekstiä ilman rajoittavia ajatuksia tai periaatteita.
Osittain olen edelleen samaa mieltä, osittain luulin tätä suureksi vitsiksi. Mutta mikä parasta, tämä teksti voisi olla täysin fiktiivinen tai sitten suorasanaista faktatietoa kokemuksen kautta. Kuka tietää!

Kello on tällä hetkellä puoli yksi yöllä (unirytmi on fantastinen), nukkumatti unohti unihiekat mökkiinsä mutta kirjoittamani teksti on silti äärimmäisen väsynyttä. Oletteko muuten lukeneet jo sen artikkelin, jossa kerrotaan, että tutkimusten mukaan on parempi nukkua eri sängyissä tai sohvalla?! Onhan se totta, että kumppani saattaa häiritä unenlaatua. Yleensä 160cm leveästä sängystä minulla on käytössä noin 30-40cm leveä alue, kun taas toisella käytössään loput pituudesta (eli ruhtinaallisesti reilun metrin verran, koska Irma ei tilaa oikeasti edes vie).

Onneksi sohva on pehmeä istua ja koneessa akkua jäljellä.

Somebody just told me

Kuulin pari päivää sitten mahdollisesta koulupaikasta. Hieman jännittää, ensi viikolla haastelemaan kyseisen oppilaitoksen opinto-ohjaajan kanssa. Olen viimeksi ollut opiskelupaikkaa edellyttävässä haastattelussa viimeksi vuonna 2013, kun olin matkalla ammattistartille (mikä sen nimi olikaan nykyään?). Mitään virallista ei kuulemma ole... Eipä! Koen jokaisen tilanteen, joissa olen haastateltavana, virallisena ja tärkeänä.
Opiskelupaikasta sen verran, että on täysin vastakohtainen nykyisen ammattinimikkeeni kanssa. Olen kyllä aina ollut sosiaalinen, joten tavallaan valintani ei tule kenellekään yllätyksenä, jos he yhtään minua tuntevat jäätynyttä pintaa syvemmältä. Vaikka vaikutan ihmisvihaajalta, tykkään olla asiakaspalveluhommassa. Pidän siitä, kuinka pienet asiat asiakkaassa saavat sinut hymyilemään. Tänäänkin töissä tiskille ilmestyi hyvin ikääntynyt mies ja sanoi "Oi, sinä olet vielä täällä! Olet kyllä niin pirtsakka likka, että mielellänihän minä tänne tulen asioimaan kerta toisensa jälkeen.". Hetki siinä rupateltuamme hän vielä tokaisi "Kai viihdyt täällä? Huomasin täällä olevan mukavan ikäisiä poikia, eivät kaikki ihan minun ikäisiäni! Vai taitaa sinulla olla kotona ihan oma odottamassa!". Nämä ilahduttavat aina. Mutta tietenkin joukkoon mahtuu niitä vaikeampia, joiden kanssa keskustelu ja eteenpäin pääseminen tuntuu mahdottoman vaikealta.
Olen sisimmiltäni (valikoivasti) ihmisrakas.

Kouluista kukkaruukkuun ja puhelimen sovelluksiin. Pari viikkoa takaperin ostin (kyllä, käytin oikeaa rahaa) kuvanmuokkausohjelman rakkaaseen omenaani. Sovelluksen nimi on "Enlight" ja pidän siitä kovin. Hassua, en osaa käyttää Photoshoppia oikeastaan ollenkaan mutta puhelimen sovelluksien kohdalla ei ole ongelmaa... Melkeinpä hävettää tämmöinen idioottimaisuus. Toisaalta, kuvanmuokkaus ei ole missään vaiheessa ollutkaan mikään intohimo ja fiiliksellä "Pakko oppia" vaan lähinnä olen kokeillut jotain pientä ja luovuttanut, kun ei ole onnistunut.

Tässä kokiessani pientä tylsistymistä, ajattelin siivota hieman sähköpostiani mutta huhhuh. Sieltä lähetetyistä löytyi parin kolmen vuoden takaisia lukiokurssien powerpoint-esityksiä, hilpeillä aiheilla (esim. Itsemurha, onko moraalisesti ok vai ei?)... Löytyi myös vuosi (puolin toisin) sitten tehty powerpoint-esitys koulussa, aiheena lesbodraama. Mitä olen aikoinani miettinyt? Toivottavasti jatkossa hieman iloisempia aiheita ja todellista ajatuksenjuoksua.
Olen huomannut potevani täydellistä kiirettä töissä aina klo 16 jälkeen, vaikka silloin juuri pitäisi olla rauhallisempaa ja hiljaista. Silti minulla on täysi tohina päällä, juoksen ympäri kiinteistöä ja tuntuu, etten saa mitään fiksua aikaiseksi (olen yleensä ehtinyt puolessa tunnissa tekemään 5-10 tilausta pois harteilta mutta silti...). Sama toistuu tänäänkin.

Taas asiasta lohikäärmeisiin ja niiden suomuihin, jotka ovat muuten aivan satavarmasti jotain teräsainesta. Näin minä uskon.
Minä valmistuin. Teille kirjoittaa nykyään yliopiskellut painotuotantoassistentti. Lakki on kylläkin pelkän ylioppilaan lakki, en halunnut päähäni violettia rantua (sounds cute but it's not). Olen itse oikein ylpeä itsestäni ja niin on myös muut lähimmäiseni. Ainoaksi paheeksi, jonka omaan, on nimetty tupakointi ihanan enoni toimesta. Suojelevainen, toivon!
Juhlat olivat ikimuistoiset, ei sitä kahdesti kirjoiteta ylioppilaan papereita... Kiitos vielä näin virtuaalisesti! Parasta oli äidin tekemät kakut, muut makeat ja voi niitä suolaisia ihanuuksia! Suussa sulavia, ihan suretti vatsan täyttyminen, kun ei enää mahtunut.

Ja, koska eihän tämä postaus olisi mitään ilman seuraavan toteamista; Olemme siirtyneet vuoteen 2017, aika mahtavaa eikös! Toivotaan tältä uudelta vuodelta kaikkea hyvää, ei kamalasti mitään pahaa ja todella paljon uusia kokemuksia! Olette mahtavia ja toivottavasti nautitte itsestänne tuollaisina kuin olette, pus!

Ps. Koskaan ei voi huutaa liikaa haastatteluista... Jännittää!