Yleissivistävä kirja enkä tiedä oikeaa tilannetta

Opin viikonlopun aikana uuden sanan; Agonia. Yksi kyseisen sanan määritelmistä osui ihanasti korvaan nimittäin tuskatila. En varmastikaan osaa käyttää em. sivistyssanaa oikeassa tilanteessa saatikka oikeassa lauseessa mutta mielestäni agonia kuvaa sanana mielettömän hyvin osan nykypäivän nuorison tilannetta tai no, miksei aikuisenkin.

Agonia on havaittavissa välillä myös Irmalla, etenkin nyt, kun hänen lempipossunsa on hajonnut kumisoiroiksi ja hän kovasti tahtoisi sen mukaan leikkiin. Jatkuva itku ja tuska täyttävät jo ennestään pienen kylpyhuoneen, ilmapiiri on hieman painostava ja ahdistunut. Täällä vallitsee agonia.

Lapsilla on myös havaittavissa agonia, kevyemmässä muodossaan "Agonia Lite", väsyneenä, nälkäisenä, onnellisena, loukkaantuneena, turhautuneena ja välillä ihan vain muuten vaan. Olen törmännyt tähän agonian lapsiversioon useasti viime viikon aikana sekä tänään, maanantaina. Olen myös havainnut samaisen tilan itselläni, en kuitenkaan niin voimakkaana, että siitä kehtaisi ääneen mainita. Ehkä viimeisin kokemani agonia johtui rakkaasta Tenhostani, minkä starttimoottori reistaa eikä hän meinaa käynnistyä...

Agoniat sikseen, koska meillä ei ole syytä sellaiseen tällä hetkellä. Eihän? Ulkona on ihanan lämmin, aurinko on paistanut lähes koko päivän ja koen suurta onnea tällä hetkellä. Elämässäni on kaikki hyvin ja pidän mun uusimmasta työssäoppimispaikastani; paljon voimakkaita tunteenpurkauksia (iloa, surua, ärsyyntyneisyyttä, tyytyväisyyttä...), minuun turvautumista sekä yhteisiä hetkiä, jolloin keskustellaan ja käydään läpi pieniä ja hassuja asioita.

Koittakaa ihanaiset selvitä ilman agoniaa! PUS

Onnea Naistenpäivänä...

Voi kyllä, onnea vain.

Meillä on kuulemma paljon juhlittavaa, itse en löydä sitä upeutta tässä kyseisessä päivässä. Olemme edelleen miesten alapuolella työelämän eurossa. Edelleen naisia pidetään heikompina kuin miehiä, vaikka se ei stereotyyppisesti näin mene. Kun kaksi naista seurustelee keskenään, aina löytyy joku Jämsäläinen Timo kysymässä "Kumpi teistä sitten on se mies?". Todennäköisesti ei vielä pitkään aikaan tule olemaan tilannetta, jossa mies ja nainen oikeasti olisivat täysin tasavertaisia keskenään.
Nykyään ei ole enää "äidin oikeutta" huoltajuuskiistassa (tietenkin, jos vauva on imetysikäinen...) ja Venäjällä mies saa lyödä naista suhteessa sen ensimmäisen kerran ilman puuttumista, vasta toisella kerralla siihen puututaan ja homma menee oikeuteen mutta ei niistä kukaan raportoi virkavallalle (tämä taisikin mennä jo aiheen ohi, unohdetaan...).

Mikä tekee miehistä niin upeita ja mahtavia, ettei naisen kuvitellakaan pääsevän samalle viivalle esimerkiksi talonrakentajana? Onko se se miehen koko? Tietenkin miehet ovat lihaksikkaampia, voimakkaampia, pidempiä kuin naiset mutta naiset joutuvat urheilemaan kaksi kertaa enemmän kuluttaakseen juuri syömänsä suklaapatukan pois kuin miehet. Suurin osa naisista kantavat uutta elämää sisällään kuta kuinkin yhdeksän kuukautta, minkä jälkeen puskevat 3-5 kiloisen vesimelonin pimpin kautta pihalle. Osa tulevista isukeista tulevat tilanteessa huonovointisiksi ja oksentavat. Eli kuka on kova hä hä hä? Sitten tietenkin vähätellään synnytyskipuja...

* * *

Olen pohtinut tätä asiaa jo muutaman vuoden, onhan se mahtavaa saada lahjoja ja kaikkea söpöä ja ihanaa mutta oikeasti... Milloin se paljon ja korkealle ylistetty tasa-arvo ja tasavertaisuus oikeasti natsaisivat realiteetin ja kuvitelman välillä? En jaksa enempää perustelematonta ja pohtimatonta mielipidettäni jakaa teille, taidanpa mennä pakastimelle ja laittaa pellillisen ranskalaisia uuniin ja mennä istumaan saunan lauteille katsomaan How I met Your Mother. Ja kuulkaa ihan vaan siksi, koska voin.

Pus.

Stop FREAKING OUT

Olen kova tyttö jännittämään. Ensimmäinen päivä uudessa opiskelupaikassa tai työssäoppimispaikassa, kaverin tai kumppanin kaverin tuparit täynnä tuntemattomia ihmisiä, autolla ajaminen pitkän ajan jälkeen,... Oli asia mikä hyvänsä, jännitän. Ehkä jännitän sitä, ettei muut pidä minusta. Tai sitten jännitän sitä, ajanko autolla sittenkin ojaan nyt, kun onkin liukasta.

Tiedän kokemuksesta, ettei jännittäminen paranna tilannetta eikä todellakaan vie epämukavaa kokemusta pois minun luota. Tilanne on kohdattava ja yleensä se päättyy hyvin leveisiin hymyihin ja ylpeyden lämpimään tunteeseen itsessä.

Minulla alkoi tänään aiheeseen liittyen ensimmäinen lähihoitajan työssäoppimisjakso, päiväkodissa. En ole luonnostaan lastentarhatäti eikä minusta varmaan sellainen tulekaan, joten TODELLAKIN jännitin aamulla autossa, kun minut vietiin harjoittelupaikkani parkkipaikalle. Kuinka epämukavalta tuntuukaan jännittää niin, että hikoiluttaa, itkettää, kokee vilunväristyksiä, mahaan sattuu (olen aivan varma että siellä käveli 10 000 Tyrannosaurus Rexiä...)? Voin kertoa, äärimmäisen epämukavalta.
Onneksi on ensimmäinen päivä takana, huomenna ei ole enää jännitystä samalla tavalla. Saatan ehkä hieman kauhistella niitä lasten tauteja, mitä päiväkodissa jyllää, toivottavasti selviäisin ilman tartuntaa!

Mitä te jännitätte? Hankalia sosiaalisia tilanteita, kauppaan menoa, työhaastatteluja...?


Taisin tuossa välissä torkahtaa muutamaksi kymmeneksi minuutiksi. Uni teki hyvää, nyt vaan täytyy siivota ennenkuin lähden liikkeelle. Olen saanut kamalan sotkun aikaiseksi täällä eikä oikein enää löydä pintaa mihin laskea kokislasin. Hienosti taas minä!

Irma on vauhkona telkkarin aiheuttamasta heijasteesta ikkunassa. Luulee jonkun oikeasti kävelevän ulkona. Raukka. Korvat kylläkin kärsivät tässä kiljunnassa.

Hyvää yötä apes!