Uusia ovia avautunut

Hei,

Aloitetaan hieman virallisemmin nähtävästi tällä kertaa. Aloitin maanantaina 23.1.2017 uudessa koulussa. Jokunen saattaa pohtia varsin tarmokkaasti "Miksi ihmeessä uudelleen toisen asteen kouluun?!", minulla on back-up plan valmiina. Joka tapauksessa, ilmoitan näin tasapuolisesti kaikille; Olen aloittanut opiskelun Jyväskylän Ammattiopistossa, sosiaali- ja terveysalalla. Ainakin nämä kaksi ensimmäistä päivää ovat menneet aivan hirvittävän nopeasti, toivottavasti into kestää kesään asti!

Oikeastaan minulla ei muuta kerrottavaa olekaan. Koneestakin sopivasti loppumassa akku. Halusin vain ilmoittaa teille!

Pus.

Pitääkö olla huolissaan?

Otsikossa taas yksi näistä useista turhista tv-ohjelmista, joista ei oikein saa kiinni eikä niissä ole päätä taikka sitä kuuluisaa häntää. Eipähän ole ensimmäinen eikä kyllä viimeinenkään, haha. Tv-kulttuuri menossa huonompaan suuntaan ja oikein sattuu sieluun ja sisimpään sulkea telkkari sen ollessa täynnä pelkkää surkeaa realitya (uusintaa uusintojen perään ja tyhjäpäiviä bimboja).

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut puhua (kirjoittaa) tämän päivän tv-ohjelmista vaan siitä, että sain sen koulupaikan, josta kerroin tuossa hieman aikaisemmin! Haastattelu meni loistavasti, jännitti niin perhanan paljon, että menin ihan pähkinänä opon huoneeseen. En kokenut suurta helpotusta saadessani haastattelun loppuvaiheilla kyseisen koulurakennuksen kartan, "Siis tämähän on sokkeloisempi kuin Viitaniemi tai saatika sitten norssi......!" ajattelin. Todennäköisesti joudun rakennuksessa hukkaan noin sataviisikymmentä ja yksi kertaa ainakin ennenkuin kykenen huokaisemaan helpotuksesta ja todeta, että "Tässä rakennuksessa on kuin onkin logiikka!".

Vaikka mikää ei muuta sitä kuuluisaa faktaa "Olen täydellinen", on minulla silti aika ajoin halua muuttaa jotain itsessäni. Ehkä se on sellaista pienimuotoista henkistä kasvamista (tiedä sitten onko parempaan vai huonompaan), jota jokainen jossain vaiheessa elämäänsä kokee tavalla tai toisella.
Tahdon parantaa tapojani, muuttaa toimintatapojani ja ehkä ihan pikkiriikkisen verran olemusta.

Tahtoisin parahtaa tapaani herätä aina myöhässä. Minulla on aamuisin soimassa viisi herätystä viiden minuutin välein, torkutan jokaista (torkku on 10 minuutin välein enkä osaa vaihtaa sitä...), kunnes on pakko nousta; kiireeseen tottakai.

Tapaani jättää aamupala kokonaan välistä. Jaksaisin todennäköisesti aamupäivän paremmin ilman kammottavaa oksuoloa ja vatsan pitelyä.

Tapaani keittää kahvia ja jättää se juomatta. Kuka tekee edes näin? Onko kanssasisaruksia? Tähän vaikuttaa joko muistini, joka on yhtä luotettava kuin kultakalalla tai sitten tarpeeni tehdä jatkuvasti jotakin, etten vain pysähtyisi (, joten se kahvi unohtuu silloinkin).
Tähän samaan liittyen vaikeus keittää kahvia sopivasti. Joko sitä on pannussa liikaa (ETENKIN AAMUISIN) tai sitten aivan liian vähän.

Voi, kun voisin olla vieläkin tehokkaampi. Nykypäivän yhteiskunta toimii tehokkuudella sekä armottomalla tarmolla ja uhrautumisella. Mitä tehokkaampi olet esimerkiksi töissä, sinut halutaan siellä pitää. Tehokkuudella onnistut myös suorittamaan koulut nopeampaa kuin opinto-ohjaajasi uskalsi toivoa. Kykeneväisyytesi uhrata surullisen paljon vapaa-aikaa koululle, töille, elämässä pärjäämiselle ajaa sinua pikkuhiljaa erakoitumiseen ja huomaat myöhemmin naureskelevasi ihmisille, joita näet työpaikkasi ikkunasta. Luulisi ilon ja onnen löytyvän kotoa perheen luota, kavereista tai vaikka lemmikkitorakasta. Ja tarmolla eteenpäin vai kuuluisiko sanoa "tällä suomalaisella sisulla"?

Onnekseni en koe suurta alemmuuskompleksia ulkonäköni suhteen, vaikka median tai ylipäätään yhteiskunnan luomat paineet niskassa painavatkin. Se on suurta taitoa pystyä olemaan oma itsensä ilman sitä pirullista tarvetta olla hoikempi, muodokkaampi, huolitellumman näköinen, aina edustuskelpoinen ja puhua täydellisesti jotain vierasta kieltä.
Tottakai on päiviä, jolloin yksikään lempivaatteesi ei näytä tai tunnu kivalta päällä ja mieluummin hukuttaudut ylisuureen huppariin (, ettei VAAN kukaan huomaa sitä Fazerin suklaapatukkaa napakorusi yläpuolella). Onneksi on noita päiviä. Oikeasti, koska noiden päivien väliin mahtuu niitä, kun pystyt laittamaan lempparineuleesi ja kantamaan sitä ylläsi samalla tuntien ylpeyttä voidessasi olla juuri sitä mitä olet.


ALEMMUUSKOMPLEKSI JA TUSKA. Kirjoitan nykyään niin harvoin, että suomalaisuuteni sekä oman äidinkieleni viäntäminen tuntuu suorittamiselta ja tökeröltä. Kamalasti tungen pilkkua jokaiseen mahdolliseen väliin eikä tuo sanajärjestys kuulostaa jatkuvasti kieliopillisesti oikealta. Tunnen, kuinka sisäinen äidinkielinatsimaisuuteni kuihtuu, haihtuu, valuu pois.


Nyt tarvitsen pienen välikuoleman sohvalla syöden ja katsoen Frendejä, kyllä kyllä kyllä!

Ps. Jos mieltä painaa, googlettajaa "Suicide bunny". Elätte pidempään.

Arkistokätkö #1

HUOM. En koe puhuvani omasta tai mitenkään erityisesti jonkun parisuhteesta tässä kirjoituksessa. Puhun omia mielipiteitäni ja mitä nyt impulsiivisempi aivopuolisko tuottaa ruudulle. En pahemmin ajattele, kirjoitan sen minkä luulen olevan mainio pätkä. Can't see the haters tho.


Jokainen pariskunta on erilainen. Jokaisella pariskunnalla tosin on ne tietyt samat (pää)säännöt. Mutta kyseiset (pää)säännöt... Ovatko ne jo hieman kaavoihin kangistettuja? Vievätkö ne kyseiset säännöt suhdetta pikkuhiljaa, kieleke kielekkeeltä kohti rotkon pohjaa?

Ei saa pettää on yleisin. Määritelkää pettäminen. Vanhoihin aikoihin pettämistä oli konkreettinen seksuaalinen kanssakäyminen toisen, suhteeseen kuulumattoman kanssa. Nykyään sun tarvitsee vain tykätä ulkopuolisen Instagram-kuvasta ja suhteen toinen osapuoli kokee asemansa uhattuna. Pettämisen rajat ovat tänä päivänä todellä häilyväiset, kuin veteen vedetty viiva.

Täytyy olla rehellinen. Mistä asioista? Entä, jos toinen onkin sosiaalipalveluissa töissä tai on pappina seurakunnalla ja työhön kuuluu tämä kuuluisa vaitiolovelvollisuus? Ei voi vaatia tuollaisen velvollisuuden omaavalta kumppanilta totuutta siitä, kuinka joku asukkaista liukastui saippuaan suihkussa, löi päänsä, sai epileptisen kohtauksen ja kouristeluiden takia runnoutui ovea vasten. Tai, jos joku läheisesi on käynyt synninpäästössä, puhunut papille. Hän on vahingossa tullut raskaaksi. Sinun ei tarvitse kuulla kaikkea kumppaniltasi. Raskaana oleva ystävä kertoo sinulle, jos kokee sen olevan tarpeellista. Eikä se sinulle kuulu kuoliko kyseinen asukas vai ei. Vääristä asioista uteleminen ei kuulu hyviin tapoihin.

Vietetään aikaa yhdessä. Vietetään vain mutta sopivuuden rajoissa. Ajatellaan arkea, kun molemmat käyvät töissä (tai koulussa). Kumpainenkin on päivän aikana 8h pois toisen luota, päivän aikana saatetaan nähdä muutama hassu tunti. Liika on liikaa, vaikka rakkautta olisikin jakaa raharikkaimmillekin. Liika tarkertuneisuus kuitenkin koituu kohtaloksi.

Nyt kun ollaan yhdessä, KAIKKI on yhteistä. Ei. Eikä todellakaan ole. Se, minkä toinen on ostanut vähäisillä rahoillaan, ei todellakaan ole sen toisen osapuolen omaisuutta missään vaiheessa (paitsi naimisiin mennessä, ellei käyttöön oteta avioehtoa). Jos hajotat toisen mukin, sä myös maksat sen. Jos mä hajotan sun telkkarin, mä kyllä korvaan sen sulle takaisin heti kun mahdollsita. Yhdessä hommattu omaisuus on asia erikseen mutta myös ne tilit ovat ihan omaan henkilökohtaiseen käyttöön niin kauan kunnes avaatte yhteisen sellaisen.

Oma aika. Ihanasti ristiriidassa tuon toisen kohdan kanssa, joka on hieman tuossa ylempänä. Joo, oma aika on mahtavaa ja sitä kuuluukin saada tietyn verran suhteessakin. Oman ajan vietolle voi etsiä sellaisen paikan, jossa ei vahingossakaan törmää nykyiseensä. Tähän samaan kohtaan sopii myös aikaiset työvuorot ja aikainen nukkumaanmeno. Jos et ole asunnon omistaja, et voi suuttua oikean asukkaan aihettamista elämän äänistä.

7.1.2017
En muista kirjoittaneeni tämmöistä ylös, mikäköhän sisäinen raivo parisuhteita kohtaan ollut... Kieltämättä hieman naureskelin tätä lukiessani, yllä oleva teksti ollut juurikin sitä itseään; tekstiä ilman rajoittavia ajatuksia tai periaatteita.
Osittain olen edelleen samaa mieltä, osittain luulin tätä suureksi vitsiksi. Mutta mikä parasta, tämä teksti voisi olla täysin fiktiivinen tai sitten suorasanaista faktatietoa kokemuksen kautta. Kuka tietää!

Kello on tällä hetkellä puoli yksi yöllä (unirytmi on fantastinen), nukkumatti unohti unihiekat mökkiinsä mutta kirjoittamani teksti on silti äärimmäisen väsynyttä. Oletteko muuten lukeneet jo sen artikkelin, jossa kerrotaan, että tutkimusten mukaan on parempi nukkua eri sängyissä tai sohvalla?! Onhan se totta, että kumppani saattaa häiritä unenlaatua. Yleensä 160cm leveästä sängystä minulla on käytössä noin 30-40cm leveä alue, kun taas toisella käytössään loput pituudesta (eli ruhtinaallisesti reilun metrin verran, koska Irma ei tilaa oikeasti edes vie).

Onneksi sohva on pehmeä istua ja koneessa akkua jäljellä.

Somebody just told me

Kuulin pari päivää sitten mahdollisesta koulupaikasta. Hieman jännittää, ensi viikolla haastelemaan kyseisen oppilaitoksen opinto-ohjaajan kanssa. Olen viimeksi ollut opiskelupaikkaa edellyttävässä haastattelussa viimeksi vuonna 2013, kun olin matkalla ammattistartille (mikä sen nimi olikaan nykyään?). Mitään virallista ei kuulemma ole... Eipä! Koen jokaisen tilanteen, joissa olen haastateltavana, virallisena ja tärkeänä.
Opiskelupaikasta sen verran, että on täysin vastakohtainen nykyisen ammattinimikkeeni kanssa. Olen kyllä aina ollut sosiaalinen, joten tavallaan valintani ei tule kenellekään yllätyksenä, jos he yhtään minua tuntevat jäätynyttä pintaa syvemmältä. Vaikka vaikutan ihmisvihaajalta, tykkään olla asiakaspalveluhommassa. Pidän siitä, kuinka pienet asiat asiakkaassa saavat sinut hymyilemään. Tänäänkin töissä tiskille ilmestyi hyvin ikääntynyt mies ja sanoi "Oi, sinä olet vielä täällä! Olet kyllä niin pirtsakka likka, että mielellänihän minä tänne tulen asioimaan kerta toisensa jälkeen.". Hetki siinä rupateltuamme hän vielä tokaisi "Kai viihdyt täällä? Huomasin täällä olevan mukavan ikäisiä poikia, eivät kaikki ihan minun ikäisiäni! Vai taitaa sinulla olla kotona ihan oma odottamassa!". Nämä ilahduttavat aina. Mutta tietenkin joukkoon mahtuu niitä vaikeampia, joiden kanssa keskustelu ja eteenpäin pääseminen tuntuu mahdottoman vaikealta.
Olen sisimmiltäni (valikoivasti) ihmisrakas.

Kouluista kukkaruukkuun ja puhelimen sovelluksiin. Pari viikkoa takaperin ostin (kyllä, käytin oikeaa rahaa) kuvanmuokkausohjelman rakkaaseen omenaani. Sovelluksen nimi on "Enlight" ja pidän siitä kovin. Hassua, en osaa käyttää Photoshoppia oikeastaan ollenkaan mutta puhelimen sovelluksien kohdalla ei ole ongelmaa... Melkeinpä hävettää tämmöinen idioottimaisuus. Toisaalta, kuvanmuokkaus ei ole missään vaiheessa ollutkaan mikään intohimo ja fiiliksellä "Pakko oppia" vaan lähinnä olen kokeillut jotain pientä ja luovuttanut, kun ei ole onnistunut.

Tässä kokiessani pientä tylsistymistä, ajattelin siivota hieman sähköpostiani mutta huhhuh. Sieltä lähetetyistä löytyi parin kolmen vuoden takaisia lukiokurssien powerpoint-esityksiä, hilpeillä aiheilla (esim. Itsemurha, onko moraalisesti ok vai ei?)... Löytyi myös vuosi (puolin toisin) sitten tehty powerpoint-esitys koulussa, aiheena lesbodraama. Mitä olen aikoinani miettinyt? Toivottavasti jatkossa hieman iloisempia aiheita ja todellista ajatuksenjuoksua.
Olen huomannut potevani täydellistä kiirettä töissä aina klo 16 jälkeen, vaikka silloin juuri pitäisi olla rauhallisempaa ja hiljaista. Silti minulla on täysi tohina päällä, juoksen ympäri kiinteistöä ja tuntuu, etten saa mitään fiksua aikaiseksi (olen yleensä ehtinyt puolessa tunnissa tekemään 5-10 tilausta pois harteilta mutta silti...). Sama toistuu tänäänkin.

Taas asiasta lohikäärmeisiin ja niiden suomuihin, jotka ovat muuten aivan satavarmasti jotain teräsainesta. Näin minä uskon.
Minä valmistuin. Teille kirjoittaa nykyään yliopiskellut painotuotantoassistentti. Lakki on kylläkin pelkän ylioppilaan lakki, en halunnut päähäni violettia rantua (sounds cute but it's not). Olen itse oikein ylpeä itsestäni ja niin on myös muut lähimmäiseni. Ainoaksi paheeksi, jonka omaan, on nimetty tupakointi ihanan enoni toimesta. Suojelevainen, toivon!
Juhlat olivat ikimuistoiset, ei sitä kahdesti kirjoiteta ylioppilaan papereita... Kiitos vielä näin virtuaalisesti! Parasta oli äidin tekemät kakut, muut makeat ja voi niitä suolaisia ihanuuksia! Suussa sulavia, ihan suretti vatsan täyttyminen, kun ei enää mahtunut.

Ja, koska eihän tämä postaus olisi mitään ilman seuraavan toteamista; Olemme siirtyneet vuoteen 2017, aika mahtavaa eikös! Toivotaan tältä uudelta vuodelta kaikkea hyvää, ei kamalasti mitään pahaa ja todella paljon uusia kokemuksia! Olette mahtavia ja toivottavasti nautitte itsestänne tuollaisina kuin olette, pus!

Ps. Koskaan ei voi huutaa liikaa haastatteluista... Jännittää!