Yli kaksi kuukautta sitten en kuvitellut olevani tässä tilanteessa, jossa nyt olen. Minulla on rakastava tyttöystävä, parempaa ei löydy. Minulla on todella kaunis sormus sormessa, saan iltaisin nukahtaa Teean viereen. Aamuisin saan herätä helliin pusuihin sekä tajuttomaan kiireeseen (Teean aamuvuorot ovat todella mukavia. Etenkin kun pitää jakaa Audi eli vien Teean töihin ja itse menen tuntia myöhemmin kouluun).Antti Tuiskultahan on tullut taas uusi biisi "Blaablaa". Tää biisi on hirvittävä ja samalla hauska. Mutta on tämä kuunneltava, tästä tulee veikeälle tuulelle. Pieni semmonen ilkikurinen virne ja pilke silmäkulmassa.
Keskiviikko 22.4.
Olen koulussa, mulla soit nyt Sonyn kuulokkeissa My heart is yours - Didrik Solli-Tangen (Norjan edustaja euroviisuissa 2010). Kappale herättää sanoinkuvailematonta kaipuuta, ikävää, rakkautta, lämmintä tuulta. Myös pieni nostalgisuus ehkä havaittavissa.
Mulla on tosi levoton olo. Tuntuu, että jotain tapahtuu vielä tänään. Jotain sellaista, josta en oikein pidä eikä pidä varmaan moni muukaan. Jännittää. Mutta hyvällä tuurilla mun tuntemukset on harhaanjohtavia eikä oikeasti tapahdu mitään normaalista poikkeavaa. Toivotaan!
Nautin siitä, kun saa kuunnella musiikkia koulussa, tehdä hommia ja juoda kahvia. Hommat etenevät huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin. Ainiin! Meidän koulussa tuli vähän aika sitten palohäly, aiheeton tosin. Sinänsä harmi, ehdittiin Alexin kanssa huokaista helpotuksesta "ei koulua enää tänää tai edes tällä viikolla!" mutta meni 5-10min ja saatiin lupa mennä takaisin sisälle työpisteille jatkamaan töitä. Aika sad.
Tänään mun pikkuveikka voitti täysikäisyyden itselleen. Mittarissa hienot 18 vuotta ja periaatteena tämä ihanan kliseinen "nyt saan tehdä mitä mä ite haluan!". Toivottavastti järki pysyy kädessä eikä jää kaappiin vaatteiden alle.
Olenko mä kuitenkin huono isosisko, eihän mulla ole sille pennulle edes mitään pakettia. Kamalaa. Ehkä ostan kaloripommin sille, jota tyyppi edes katso. Haha, joo!
Tiistai 28.4.
Mä olen koulussa taas. Tuntuu kamalan vastuuttomalta olla kirjoittamatta blogiin. Ei vain teksti luista. Kirjoitusvirheitä joudun korjaamaan lähestulkoon jokaisesta lauseesta, joka kolmannesta sanasta tai useammasta sanasta koko virkkeessä tai joudun muokkaamaan virkkeen sanajärjestyksen täysin uusiksi. Olen taas huomaamattani alkanut ajattelemaan englanniksi. Tietyt englanninkielen sanat ovat minulle päivänselviä asioita mutta sitten, kun pitäisi suomentaa kyseinen sana... Ei huomenta. Vaikka tiedän sanan suomenkielisen merkityksen, en saa sitä sanottua suomeksi. Tuttu ongelma? Minulle ainakin. Ärsyttävää tämmöinen idioottimaisuus, suomen kieltähän mä olen puhunut noin viidennesvuosisadan ja vieläkin osaa olla ongelmia. On se nyt kumma. Mutta legendaarisimmat letkautukset mitä olen koskaan päästänyt suustani tämän asian suhteen ovat kieltämättä nämä: Tarkoitukseni oli sanoa Naksun koiralle Milolle, että "pysy siellä" (koira oli hypännyt sängylle, mikä oli loistava juttu, koska muuten Milo olisi hyppinyt tiellä) mutta sanoinkin "steijjaa siellä". Toinen ehkä sellainen "hauska" tilanne on jähmettyminen ja samanaikainen sanojen hakeminen ja vielä varmistaminen kaverilta. "Jos haluan sanoa "I think I need to stay in Jyväskylä for a while when I get back to Finland." niin mikä sana on paras verbin 'stay' tilalle?". HEI HALOO, olen suomalainen, puhun suomea enkä osaa muodotaa noinkaan yksinkertaista lausetta omalle äidinkielelleni.
Tämä päivä on muutenkin ollut todella omituinen. On ärsyttänyt heti herättyäni sen verran, että kaikki pienikin optimistin vika minusta on kadonnut. Pienet piristykset ovat olleet kahvi, Teea, ryhmänohjaajan kiroilu sekä ulkona ajoittain lämmittävä aurinko.En pidä siitä, miten tietyt ihmiset katsovat toisia. Taas jaksan kiinnittää noinkin turhaan asiaan huomiota. C'mon, kuka tekee näin? Elämisen taidon unohtaneet? "Huulirasvan liiallisen tunkemisen huulille" tehneet? Jos vain voisin, sulkisin silmäni kaikelta pahalta ja ajattelisin tulevaa ja tulevaisuuden tuomio pieniä iloisia haasteita. Mutta nyt näen, tunnen ja kuulen vain sen, mitä en haluaisi. Näen aukinaisen photoshopin, muokattavan kuvan, käyrät ja vääränlaiset värit. Minun kuuluisi nähdä tässä tilanteessa oppimisen mahdollisuus, harjoittelu, onnituminen ja lopputuloksena täydellisillä väreillä täytetty kuva. Onhan tämä mahtavaa huomata oma osaaminen näiden applicationeiden suhteen. Tämähän on loistavaa. Kuvat vaikuttavat nyt onnistuneilta pienen värinsäädön jälkeen.
En luokittele itseäni onnettomaksi niin kuin jotkut saattavat asian ajatella. Olen onnellisempi mitä ikinä olen ollut. Mutta tässä on vain pieni hiipunut ilo olla koulussa oppimassa uutta. That's all. Pieni ärsytys, jonka puran muihin (vääriin ihmisiin vielä) ja kiinnitän huomiota vääriin asioihin.
Mä tahtoisin kotiin. Pääsen kotiin tunnin päästä. Itseasiassa reilun tunnin päästä. Ja mä olen herranjumala kirjoittanut tämän piävän asiota aamu kymmenestä (10 AM) asti
eikä tästä meinaa tulla mitään.
Nyt mä lähden kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Leave a comment, please!