Projektina hyvä elämä?

15.6.2018

Funny thing, että osa niistä mukamas hyvistä valinnoista tuppaa osottautumaan huonoiksi ja jollain tapaa vääriksi valinnoiksi. Milloin tietää tekevänsä oikeasti oikean valinnan? Miten voi ikinä olla varma? Herääkö oikeasta vaihtoehdosta tietynlaisia fiiliksiä, sellaisia lämpimiä ja positiivisia?
Mutta kyllähän niistä vääristäkin tulee ensin noita kivoja oloja mutta myöhemmin aukeneekin paholaisen luoman paratiisin ovet...

Mä ajattelin koota muutamia pohdintoja, ajatuksia, oivalluksia ja sen sellaista asioita, jotka mun mielestä kuuluu hyvän elämän määritelmään. Kerron omia fiiliksiä, kun ollaan isojen ja hieman pienempienkin päätöksien edessä sekä tuntomerkkejä eri valinnoista (hyviä, vääriä, huonoja, oikeita).

Pistin googlen hakukenttään: "Mistä koostuu hyvä elämä?" Vastauksena osui silmään ensimmäisenä SK'n artikkeli, johon oli 10-91 -vuotiaat vastanneet. Vastauksista nousivat selkeästi esille useampia juttuja mutta niistä ensimmäisenä ollut on myös omasta mielestäni hyvän elämän se ihan ydinjuttu; Hyvä elämä sijaitsee ennen kaikkea jokaisen pään sisällä, se on asennekysymys. JA ennenkuin kukaan ehtii tulla mussuttamaan jotain ylimääräistä niin read this: asennekysymys henkilökohtaisen mielenterveyden sallimissa rajoissa. Siltikin voi iloita tavallisista, arkisista asioista, yrittää ylläpitää hyviä suhteita perheeseen, kumppaniin ja ystävään.

Ja omasta mielestäni asioiden katuminen katkeroittaa ja hankaloittaa elämästä iloitsemista. Minä en kadu mitään mutta on tietenkin asioita, joita en muistele hymyillen. Saatan hetkittäin elää menneisyyden muistuttelemana mutta siitäkin on mahdollisuus päästä irti. Eikä kyse ole menneisyydessä kiinni roikkumisesta vaan menneisyyden jättämistä jäljistä.

Eletään hetkessä. Huominen on huomenna, vuoden päästä voin olla missä vain ja rakastetaan sitä, mikä tuntuu just nyt hyvälle. Ei sais jäädä junnaamaan sellaisten asioiden äärelle, mitkä ei miellytä, mitkä ei tunnu hyvälle. Sellainen syö miestä. Eikä koskaan sais toimia miellyttääkseen muita. Eikä sekään ole ok saarnata toisille tavoista, jotka ovat vain sinun mielestäsi väärin. Törkeän hyvä esimerkki on kaikkien huulilla oleva vegaanisuus, "liha on murha" ja "olet villieläin, kun syöt lihaa". Hyvä, että olet löytänyt itsellesi tien, jota kulkea mutta se ei tarkoita, että kaikkien on seurattava esimerkkiäsi. Liha on hyvää ja se on osa suomalaista ruokakulttuuria. Suomessa lihateollisuus työllistää vielä suhteellisen monia, vegaanit yrittää viedä suomalaisilta työt? Mutta ei sekään ole ok, että lihansyöjät huutaa kasvissyöjille "painukaa vittuun!". Jos me löydettäisiin kaikki sellainen yhteinen sävel, että ilmapiiristä muodostuisi sellainen kivan seesteinen. Ois kiva!

Juttelin tästä itseasiassa meidän kokelaan kanssa (huipputyyppi!) ja hän itse kasvipainoitteisen ruokavalion harjoittajana ei ymmärrä myöskään muiden vegaanisten tovereidensa absoluuttista kieltäytymistä lihasta ja sekopäistä saarnaamista lihansyönnistä. Funfunfun!

***

Meistä jokainen on kamppaillut joskus sen oikean löytämisen kanssa. Kohdalle on osunut ihmisiä, jotka ovat alkuun tuntuneet ihan parhailta koskaan mutta jossain vaiheessa on huomattu ne hiljaiset ongelmat, jotka salakavalasti hiipivät suhteeseen. "Ehkä hän ei ollutkaan se oikea tyyppi mulle" tai "Ehkä minussa olikin se vika, etten mä ollutkaan sille se oikea eikä se sen takia arvostanut tai kunnioittanut mua".
Mutta voin toverit omasta puolestani sanoa, että kyllä sen herttinen sentään tunnistaa, kun se oikeasti oikea ilmestyy tohon nenän eteen. Kaiken jälkeenkin sä haluat vaan takaisin sen toisen luokse, alusta asti voit nukkua taukoamatta toisen vieressä, vaikka ette edes asuisi yhdessä. Se toinen ihminen ei ahdista eikä se painosta sua vahingossakaan. Riitojen aikana ei käy pienessä mielessäkään ero tai tauko vaan sulla on luja tahto korjata kaikki etkä koe tarpeelliseksi keräillä vanhoja sen hetkiseen riitaan kuulumattomia selvittämättömiä asioita jostain muutaman kuukauden takaa.
Kunnioitat toista täysin, etkä halua satuttaa sitä toista. Sä olet valmis tekemään oikeasti kaikkesi hänen eteen ja se toinen kyllä on huomannut sen. Voit mennä katumatta oman sen sellaisen comfort zonen yli ihan vain, jotta se toinen olisi onnellinen. Oikean kanssa yhteiselo tuntuu helpolta, kivuttomalta, kevyeltä ja parhaalta asialta koskaan. Sen oikean kanssa kaikki vaan loksahtelee paikoilleen.

Nyt kun jäin lukemaan tätä tekstiä pienen tauon jälkeen, eihän tässä ole sellaista selkeää punaista lankaa mitä seurata edes. Hieman sekaisin koko juttu mutta olkoot. Viiden työvuoro alkaa näkymään ja tämä kyllä verottaa ihan mukavasti. Tänä aamuna olisin voinut ryömiä jonnekin maakuoppaan sikiöasentoon ja jäädä sinne. Aamupala olisi pitänyt olla valmiina 07:15 mutta sain keitettyä puuron loppuun (keitin elämäni ensimmäisen kerran puuroa kattilassa) myöhässä ja tarjolle sain sen laitettua vasta 07:25. Elämäni kamalin tunne on epäonnistuminen. Pelkään sitä. Mutta asennekysymys, ensikertalaiseksi onnistuin ihan hyvin.

18.6.2018

Ja siis jatkaakseni tällaista ajatuksetonta tekstiä vielä, vaikka tekisi joskus ja hieman useamminkin virheitä, tärkeintä on pystyä myöntämään muille ja etenkin itselle tehneensä väärin. Tilannetta ei edesauta jääräpäinen käytös ja nokka pystyssä kulkeminen "minä olen aina oikeassa, minussa ei ole mitään vikaa". Sorrun tähän itsekin mutta aina pyrin ennemmin tai myöhemmin pyytämään anteeksi idioottimaista käytöstäni ja korjaan tilanteen.
En tiedä, pohdinnat jäivät aikalailla taka-alalle... Tätä tämä on, kun kirjoittaa työvuoron seassa jotain.
Anyhow, ihkua uuden viikon alkua puput!

Yleispätevä mussutus

Okei toverit, jatkaakseni tätä terveellistä linjaa minun on ilmoitettava, että koin eilen ensimmäisen vastaiskun. Söin päivällisellä varmaan kolmen ihmisen annoksen kirjolohipyöryköitä, perunamuussia ja punajuurisalaattia. Todella heikko alku mutta tilanne on hallinnassa. Latasin eilen puhelimeeni ruokapäiväkirjan tyylisen appin, ihan vain siis katsoakseni omia ravintotottumuksia, vähän pystyn seuraamaan energian saantia ja samalla saan seurattua myös vedenjuontiani. Jännittävää kyllä.

Tiistaina oli myös ensimmäinen kertani salilla, vähän ehkä ahdisti ja jännitti. Siitä oli kuitenkin 1,5 vuotta, kun minut on saatu salille viimeksi. Herranjestas oikeasti ja liikkeistä kyllä huomaa, ettei sali ole ollut lempipaikkani sitten koskaan. Ehkä eniten minua huolestuttaa se, että toiset salieläimet seuraavat minua ja arvostelevat "Väärin meni tuokin liike", "Jos olisin toi, liikkuisin vain pimeällä" tai muuta yhtä näppärää ja kaunista. Mutta tosi asiahan on se, ettei niitä muita oikeasti edes kiinnosta mitä muut tekevät. Ehkä se tuijottelu on vain aloittelijan hommaa...
Anyhow, katsotaan kauanko tämä into parempaan elämään kestää. Tietysti toivotaan, että mahdollisimman kauan. Tänään ajattelin käydä lenkillä kuitenkin.

Mutta tästä tämä (ehkä) lähtee, kunhan vaan saisi kaiken jossain vaiheessa sellaiseen kohtalaiseen tasapainoon. Sitä kautta siitä healthier lifestylesta tulee sitten oikeasti tapa eikä vain asia, jota ihailla.
Eikä ole edes mitään aasin siltaa seuraavaan juttuun mutta toukokuun lopulla mä hoidin pari "kuvauskeikkaa" (puhun, kuin olisin ammattivalokuvaajaa *clearing throat) ja oikeastaan nautin siitä, kun sain ääneni kuuluviin ja mielipiteitäni kuunneltiin ja ne otettiin oikeasti tosissaan. That felt awesome ja tietysti oon mukana ensi kerrallakin!

Ja, koska ylenpalttinen sössötys rakkaudesta ei koskaan ole liikaa... Huomenna, perjantaina meidän yhteistä aikaa on takana jo 9kk, 9KK! Ihan uskomatonta, miten aika on mennyt ja siis toihan on 3/4 vuosi, tosi siistiä. Enkä mä todellakaan sano, että tää 9kk olisi ollut jotenkin piece of cake, päinvastoin. Tänä aikana on oikeasti huomannut, kenen takia taistella, kenen kanssa tosissaan haluaa olla loppuun asti yhdessä, who is worth it.
Mä koen päivittäin suurta ihailua meistä, meidän yhteisistä kokemuksista ja vaikeuksista, siitä kuinka me ollaan selvitty niistä kaikista. Tietenkään parisuhteen ei kuulu olla mikään "päivä kerrallaan" -selviytymiskamppailu ja näistähän me ollaan puhuttukin.
Kaiken kaikkiaan juuri tuo tyyppi mun vieressä tekee musta maailman onnellisimman naisen ja se on etuoikeus, että saan nukahtaa joka ilta tuon viereen. Se ei ole koskaan itsestäänselvyys, että tuleeko toinen mielellään nukkumaan samaan sänkyyn tai haluaako se syödä iltapalaa sun kanssa. Pieniä asioita ehkä mutta loppujen lopuksi, kun miettii niin kyllähän sitä on aina hiton onnellinen just tollasista jutuista. Mä en oikeastaan koskaan henkilökohtaisesti ole ollut sellainen ihminen, kuka itse pitäisi toista tiukasti kaikussa, kunnes toinen nukahtaa ja vielä sen jälkeenkin. Minä olen ollut aina pikkulusikka tai jotenkin muuten se, kuka otetaan kaikkuun ja herttinen, jos mut on jätetty yksin nukkumaan seinän viereen. Screw you olen sanonut ja ollut sen jälkeen hiljaa. Mutta oikeasti jätkät hei, kaikussa nukkumistakin parempaa on pitää just siitä omasta tyypistä kiinni ja nukahtaa tietäen, että se toinen on sun sylissä turvassa.
Kerran (tää on oikeasti quite cute) nukuttiin koko yö sängyn eri reunoilla mutta oltiin nukuttu kuitenkin käsikädessä. Mä rakastan tota jätkää niin paljon, että mun vatsassa menee vaan perhosia, kun mä ajattelen sitä. Oh.

Mussunmussun, miettikää millasia hyviä juttuja teillä on meneillään nyt!

Nyt on ihan tosi kyseessä

7.6.2018

Nimittäin elämäntapamuutos, täältä mä tulen.

Enkä nyt tarkoita mitään uskomatonta täyskäännöstä vaan pieniä askelmia oikeaan suuntaan. Vähitellen kokoan itselleni sopivaa terveellisempää elämää, elämäntapaa ja koitan tehdä moisesta itselleni rutiinia. Kaikki lenkkeilyt, salilla käymiset, salaatti voisi kuulua jokakertaiseen ruokailuun. Tällaisia esimerkkejä. En todellakaan kiellä itseltäni aina yhtä syntistä McDonald'sia tai suklaata (sitähän tekisi mieli entistä enemmän moiset pahuudet).

Tosi kyseessä on myös nyt, ensimmäinen aamuvuoro yksin. Miettikää toverit, oon ihan oikeasti ohjaaja! Tää on todella siistiä, työkaveri sanoi mulle yhtenä päivänä iltavuoron alussa "Tervetuloa ihan ohjaajan paikalle tällä kertaa! Et oo opiskelija enää, haha!". Vitsi, miten hyvältä ton kuuleminen tuntui. Itsekin taisi sisäistää paremmin sen, että hei, mähän olen oikeasti töissä enkä opiskelijan roolissa. Mulla on selvästi enemmän vastuuta ja teen oikeasti vuoroja myös yksin. Alkuun se oli todella pelottava ajatus mutta ei tämä olekaan niin kamalaa. Hommat on hoidettu jo nyt, aikataulussa ollaan pysytty paremmin kuin hyvin ja onhan tämä suorastaan luksusta saada mahdollisuus tehdä KAIKKI itse. Jälkikäteen ajateltuna ei edes haittaa olla yksin.
Jännitin kuitenkin tätä vuoroa niin paljon, että en saanut yöllä nukuttua. Ja en tarkoita sellaista pientä pyörimistä tai heräilyä, en nukkunut kirjaimellisesti ollenkaan. Silmiä lepuutin välillä mutta ei se uni vain koskaan tullut. Tämä päivä mennään siis näillä samoilla silmillä kuin eilinen iltavuorokin mutta työnä tämä on just sitä mistä tykkään eli sen puolesta löydän aina jostain sitä energiaa. Ja tietysti kahvi pyörittää koneistoa tehokkaasti.

Sanotaanko näin, että olen tosi tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Mulla on kaikki hyvin, mulla on kaikki mitä voisi toivoa; maailman mahtavin poikaystävä, kohta uusi ammatti, kesätyö, terveyttä, koti, perhe... Jatketaanko loputtomiin?
Mutta siinähän se onkin, että muistaisi ne hyvät asiat vielä huomennakin, kahden viikon päästä, vuoden päästä. Muistaisi vain ne positiiviset jutut, koska alakulon pohjamutiin tipahtaa niin helposti eikä sieltä enää pääse pois yhtä vikkelästi.

Arvatkaa mitä! Juuri nyt teen sitä työtä, mistä tykkään niin mielettömän paljon. Ei tuntuisi edes pahalta olla täällä vaikka 10 vuotta eteenpäin. Olen kuin elementissäni ja koen suuria tähtihetkiä jokaisessa vuorossa, minkä teen. Sehän on aika palkitsevaa, eikö olekin?

Ja tämä teksti sisältää paljon käännöksiä, muutoksia ja hassuja tilanteita. Kuin oikea elämä konsanaan.

11.6.2018

Koska mainitsen tästä ihan ääneen, tämän on tapahduttava eikä sitä horjahdusjäätelöä voi ostaa. Söin eilen mun viimeisen jäätelön. Ja samalla puraisulla loppui makean ylensyöminen, limsan ääretön juominen ja tilalle astui vesi, kasvikset ja oikeasti hyvä, tasapainoinen ruoka. Sen verran annan siimaa itselleni, että sen kerran ollessani krapulassa (kerran puolessa vuodessa) saan käydä mäkkärissä. Enkä mikää absoluuttinen kieltäytyjä ole, kielto lisää himoa ja tuskaa.

Katsotaan, miten tässä käy. Jee!

Kuinka uskottavaa sepostusta?

Tuossa kirjoittelin ihan muista aiheista juttuja, kun välissä luin kirjoittamani tekstin rakkaudesta. Olihan se nyt ihan uskottavaa tekstiä mutta tuo sössötys, minkä kirjoitin hetki sitten... Huhhu, aika taikauskoinen saa olla, että sitä lehmänsontaa joku uskoo.
Tosin se oli niin uskomatonta tekstiä, että pakko sitä on uskoa. Kaikki, mitä ei muka voisi uskoa todeksi, on yleensä oltava totta. Näillä suvussani kulkevilla puheenlahjoilla myös pigviinit ovat yllättäen yhtä älykkäitä eläimiä (meinasin ensin kirjoittaa, että nisäkäs) kuin ihmisetkin.

Tuo viimeisin on oikeasti tosijuttu. Kerran kokeilin onneani ja mainitsin kaverilleni lukeneeni vasta hetki sitten tosi luotettavan brittitutkimuksen siitä, kuinka kuningaspigviineillä on kuin onkin tutkitusti todistettu olevan yhtä korkeatasoista älyllistä aivotoimintaa kuin ihmisilläkin mutta sitä ei ole aikaisemmin havaittu, koska kuningaspigviinien pääprioriteetti on arktisista olosuhteista selviytyminen ja oman lajin jatkaminen.
Täydestä meni ja kaveri jäi ihan ihmettelemään, että "Vau!". Mutta onhan satunnainen brittitutkimus aika uskottava. Ei varmaan olisi mennyt ihan niin helposti läpi, jos olisin "lukenut" venäläistieteilijän väitöskirjan hylkeiden ihmismäisistä tavoista ja siitä sitten iloisesti kertonut ja jakanut "tietoa" eteenpäin.

Mulla ei itseasiassa ole tässä tekstissä sellaista selkeää agendaa mutta tarvitseeko edes olla.

Uskoisitteko seuraavan?

Laiskuutta on yhtä monta erilaista kuin on meitä ihmisiä maapallolla. Kuvitelma oikeasti siitä, kun tekevä ihminen on kuitenkin laiskempi kuin laiskiainen itse. Omituinen honotusnauru täytti juuri pääni ajatellessani Ice Age -Sidin näköistä ihmistä.
Mutta herranjestas, ollaanhan me. Me keksitään jatkuvasti tavaroita, apuvälineitä, kehitetään teknologiaa, ettei itse tarvitsisi tehdä niin paljoa. Kohta on uunit ja jääkaapit, jotka on synkronoitu keskenään ja ne valmistavat ihan itse sen lämpimän aterian meille. Oma hypoteesini onkin se, että 50 vuotta tästä hetkestä eteenpäin me (oikeastaan seuraavat sukupolvet) emme enää osaa tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, tiskata tai edes hyödyntää erilaisia tiedonkeruumenetelmiä (aivoihimme on siihen mennessä asennettu kapseli, joka kerää tiedon meidän puolestamme ja toimimme sen mukaan. Emme edes oman vaistomme varassa).

Pyrimme helpottamaan elämäämme jatkuvasti ehkä jopa tiedostamatta sitä itse. Itsekin sorrun moiseen päivittäin mutta tätähän tämä elämä on. Sitten on ne isot nimet tuolla jossain, jotka keksivät autoja Auto-pilotilla, robotteja lähihoitajiksi, neurokirurgeiksi tai tehdastyöläiseksi. Meiltä viedään työt, aivoilta ärsykkeet ja elämältä täyte. Meistä tulee tyhjiä kuoria, osataanko edes tuntea todellisia tunteita enää silloin?

Tarkoitukseni ei nyt ollut lähteä puimaan tätä huolestuttavaa tilannetta moisen asian suhteen vaan oikeastaan oli tarkoitus puhua omasta laiskuudestani ja siitä, kuinka yksitoikkoiselta esimerkiksi minun tekstini näyttävät, kun en laita niihin mitään hienoja landscape-kuvia tai muitakaan. Se on laiskuutta, en jaksa siirtää kuvia puhelimesta koneelle ja koneelta sitten eteenpäin tänne.
En myöskään jaksa töissä syödä, pitää siis lakisääteistä ruokataukoa. Yleensä joudun vain pakottamaan itseni jääkaapille lämmittääkseni sen eineksen mikrossa. Mutta eihän sekään vielä mitään. Vapaapäivinä en jaksa edes herätä nauttiakseni siitä vapaasta (kauhulla odotan huomista vapaata, synttäritkin siinä samalla hyh).
Rakastan hitaita aamuja mutta aamua se ei enää ole, kun herää 11-13 aikaan. Tuohon aikaan hidas aamu venyy iltapäivään ja siinä onkin jo päivä mennyt ihan ohi suun ja itseä suututtaa vaan.

Onkohan se muuten jonkinlaista laiskuutta myös olla myöntämättä omia virheitään? Eipähän tarvitse kuunnella pitkälle jatkuvaa saarnaa siitäkin tai sitten vaihtoehtoisesti selitellä toisille miksi edes tein niin. Siis oikeasti, jos alkaa kamalasti pyörittelmään ja miettimään, niin kyllähän tuon ainaisen laiskuuden saa yhdistettyä kaikkeen mahdolliseen.
Tässäpä teille idea. Tästä lähtien älkää keksikö mitään ihmeellisiä tekosyitä. Syyttäkää aina sitä epäinhimillistä laiskuutta, mikä löytyy meistä jokaisesta.

No kuulkaa, en minäkään.