Koti on siellä missä sinäkin

Klo 14:00

Olen kirjoittanut blogia since lihava peruna ja menneitä postauksia luin äsken. Hauskin hetki oli, kun tajusin kuinka paljon kirjoitustapani on muuttunut vuosien aikana. Ei läheskään niin paljoa puhekielistä sanastoa tai ihmeellisen kummallisia ilmaisuja. Onko blogistani tullut tylsä vai olenko aikuistunut kirjoittamisen osalta? Ainakin jälkikäteen hieman ehkä hävettää entinen tapani kirjoittaa ja ilmaista itseäni.
Myös kuvien alkuperä on muuttunut tuntemattomasta omiin kuviin. Enimmäkseen siis omiin kuviin (tai sitten ei vaan lasketa niitä satunnaisia poimintoja googlesta). Viime aikoina tosin kuvien määrä kirjoituksissani on ollut minimaalinen, oikeastaan olematon. Laiskuus on iskenyt pahemman kerran ja kamera jatkaa pölyyntymistään kaapissa (alkaa muistuttamaan väritykseltään harmaata).

Nyt kuitenkin meinaan tehdä asiaan poikkeuksen ja kaivan kameran kaapista, otan urakaksi asunnon siivoamisen ja kuvaan meidän asunnon kivoimmat yksityiskohdat teille. Kyllä vain.

Klo 19:07

Koska Greyn Anatomia nielaisi minut Seattle Gracen sairaalaan, siivousurakkani hieman viivästyi. En ymmärrä miten jokin sarja voi viedä näin mukanaan, tsiisös kraist. Tässä kuitenkin työni tulos. Enjoy!

Makuuhuoneen matot ovat isoäitini vanhat, ihan superihanat!

Asemakello on ollut "unelmana" jo jonkin aikaa, vihdoin on!

Pitää vielä paremmalla ajalla kuvata koko asunto eikä vain yksityiskohtia. Nämä itseasiassa sitä paitsi kuvasin puhelimella (arg, kauhean laiskaa)! Ensi kerralla on sitten sitä kameralaatua.

Elämä ilman tätä kaikkea

On hauska pelata ajatusleikkiä. Miten olisi oman elämäni laita tällä hetkellä, jos en ikinä olisikaan alkanut seurustella Teean kanssa? Missä olisin menossa ja mitä tekemässä? Mitkä kaikki asiat olisivat toisin?

Minä todennäköisesti olisin palannut takaisin Kuokkalaan itsenäisen elämäni alkunurkille. Eläisin tuhlaillen enkä olisi ikinä onnistunut saamaan itseäni silmälasiostoksille. En olisi päässyt kiintymään hieman takajalkojaan harottavaan Irma-tyttöön. En olisi edes ajatellut ottavani Ranskanbulldoggia.

Joisin aamukahvini aina yksin, söisin edelleen ruokani sängyllä katsellen sarjoja DVD'ltä pleikkarin kautta. Murehtisin turhanpäiväisiä asioita ja ihmisiä tajuamatta täällä olevan tärkeämpiäkin asioita, joista kantaa huolta ja murhetta. Tuskin olisin päässyt nyt keväänä kirjoittamaan YO-kirjoituksiin. Ainakin olisin myöhästynyt. Eikä se oikeastaan lämmittäisi kamalasti.

Ajatus aloilleen asettumisesta olisi liian suuri ajateltavaksi, pelottavan suuri. Miksi edes ajattelisin semmoista? Eihän minulla todennäköisesti edes olisi suhdetta. Tai ainakaan mitään vakavaa, pelleilyjä ehkä.

Se kaikki minkä jätin taakseni Teean takia ja, kuinka mä olen muuttunut meidän suhteen alusta. Toisen ihmisen kanssa eläminen kasvattaa aivan mielettömästi. "Ainiin, pitää muistaa ottaa huomioon sunkin mielipide!", "Ai sä et haluakaan bailata tänään...." tai "Rakas, miten sinä voit?". Viimeisimpänä esiintyikin kysymys, mitä käytetään liian harvoin. Ystäviä nähdään, poltetaan tupakat ja pälätellään turhanpäiväisiä eikä oikeastaan milloinkaan aloiteta keskustelua "Moi, mitä sulle kuuluu?", "HELOO, WADAPS???!" tai miten tahansa muuten.

Pakko muistaa ottaa toisen tunteet huomioon. Itse olen surkea siinä. Mutta vuosi sitten olin vielä surkeampi, joten pientä parannusta näen itsekin.


ARr, tämä postaus on kulkeutunut mukanani ties kuinka kauan ilman sen hienompia yrityksiä kirjoittaa tätä loppuun. Jos nyt kuitenkin sen tekisin.
Pitäisikö oikeasti yrittää kirjoittaa jotain suurta, jos sellaiseen ei ole ajatusta? Itse en jaksa, en edes ajatella. Puuduttaa koulussa istuminen ja hieman ahdistaa viikon päästä alkava työssäoppimisjakso. Huolestuttaa eniten se, etten muistakaan yht'äkkiä mitään. En osaakaan käyttää Latex-tulostinta. Tai, jos joudunkin ottamaan tilauksia vastaan. Enhän minä osaa sellaista. Saatikka sitten ottaa maksuja vastaan kortinlukupäätteellä.

Entä, jos minusta ei enää pidetäkään siellä? Eihän se olisi edes mahdollista. Kaikkihan minusta pitävät. Näin oletan.


Olen tällä hetkellä takaisin Viitaniemessä, Roland Akatemiassa. Tämä kemikaalien käry ja kätky eivät tee keuhkoille, aivoille tai millekään aistilleni hyvää. Silmät tuntuvat savuisilta, ärtyneiltä ja nenän limakalvoja kiristää. Ei ole ollut ikävä tätä myrkytystä.

Onneksi on BURNA (Burana)

Ällöttävä aihe mutta minulta leikattiin eilen irti ensimmäinen viisaudenhampaani. Tämän päivän kipu, pakotus ja turpeus näkyy Rovaniemelle asti enkä ole tämän rumempana itseäni nähnyt sitten varmaan ikinä. Hammaslääkäri totesi turvotuksen (soitin asemalle tänään ja hätäilin) voivan kestävän viikonkin verran. Soittoa asemalle uudestaan, jos kahden viikon jälkeen vielä on turvotusta ja elämää haittavaa kipuilua. Okei okei.

Irma ei vaikuta nauttivan tästä mun olosta, pyrkii tyrkkimään mua poskeen (juurikin siihen kipeään poskeen) ja näyttää olevan riemuissaan minuun sattuessa. Ihme eläin. Tainnut oma sairastelu Irmalta unohtua, kun noin käyttäytyy!
Hänellähän oli jonkinasteinen ihosairaus, minkä jälkeen vielä tämä viheliäinen sikaripunkkikanta yleistyi neidin ensimmäisten juoksujen jälkeen. Nyt eläin on täynnä karvattomia läiskiä eikä sitä enää kauhean kauniiksi voi sanoa. Minun prinsessanihan se on mutta ei enää niin kaunis sellainen. Raasu enemmänkin.

Tajusin tänään useampaan kertaan Buranan olevan vaikea sana kirjoittaa oikein. Tai sitten tämä johtuu vain minusta. Elämän pieniä vaikeuksia hyppää eteen, kun täytyy kirjoittaa Burana ja ensimmäisenä vaihtoehtoisena tuotoksena viestikentässä lukee Burna. Selvennän hieman, viestini kuulostivat korjaamattomina tältä...

"Onneksi on burnaa!"
"600mg burnaa sain"
"Otin jo päivän ekan burnan napaan ja odottelen tässä että ihmelääke burna vaikuttaisi"
"BURNAAAAAAAAAA!"

Kauniita sanoja ei korvaa mikään.

Nyt kuitenkin jo odottelen vanhempiani käymään, tuovat mulle sosekeittoa, riisimuroja ja muutaman kananmunan. Hohoo! Eivät ole hekään täällä meidän kulmilla käyneet hyvään toviin, vaikka muutama hassu (alta kympin!) kilometri välissä onkin. Irma ei osaa aavistaa pian saapuvaa yllätystä ollenkaan, neiti vain tyytyväisenä raatelee luutaan. Siitä muistuikin mieleeni Irman raatelemat sukat ja siitä taas hoksasin tarvitsevani sukat jalkaan (varpaat ovat hieman kohmeiset, kun ei ulkona olekaan ihan kesä vielä).
Nyt pääsee ruma sana; helvetti! Oikein alkaa ärsyttämään tämä poski, kun ei pysty edes omia huuliaan nuolaista puhtaaksi smoothiesta. Muutenkin olen elänyt piltillä ja muussatuilla nakeilla, mulla on kamala nälkä ja mahani tuntuu pohjattomalta tai syömäni ruoka ei oikeasti ole edes tarpeeksi täyttävää. Näännyn. Ja kyllä, voin olla tätäkin dramaattisempi. Kuihdun eikä elämää kiinnosta auttaa minua tässä hädässä.

IHAN ON ASIA TOINEN NYT. Kävimme eilen ennen viisauden poistoa kirpparilla Topon kanssa. Hieman ehkä lohtushoppailin ja ostin uuden kevättakin; Bitte Kai Rand'n takin (takkeja kuitenkin on jo joka säätä varten vähintään kaksi, oli vaan pakko saada uusi) ja Warpin ihana ihana ihana harmaa college, jonka hihoissa on mustat, nahkaiset kyynärpääpaikat. Uh mama!
Olen muutenkin hurahtanut kirppareihin (kirpparikirpparit ja ihan somekirpparit käy) ja etsin jatkuvasti jotain ostettavaa. Ei sen tarvitse välttämättä olla sellainen tarpeellinen, kunhan jotain. En ole vielä tosin ostanut mitään tarpeetonta (kiitos Topon), olen pysynyt aisoissa. Huh!

Juuri äsken tuli hälytyssoitto vanhemmiltani, he ovat lähdössä meille päin. Täytynee laittaa kahvia valmiiksi pöytään, iskällä paha tapa tulla ovesta ja kysyä ensimmäisenä "Onko kahvi jo valmista, no no no?". Koitan olla valmiina ovella odottamassa turvonneen naamani kanssa, tästä saattaa tulla hupaisaa. Oloni on kuitenkin kuin sirkuseläimellä.

Jee! Hyvää loppuviikkoa te pikkueläimet!