"Life begins at the end of your comfort zone"

Ensimmäinen aamu pitkästä aikaa siistissä kämpässä. Aamukahvi ja tupakka, musiikki ja tietokone. Luulisi olevan hyvä aamu mutta tajusin, että aamupalaksi saa tänään riittää riisikakut.
Tällaisina hetkinä yleensä käynnistän telkkarin ja aloitan katsomaan Criminal Minds'ia mutta nyt ajattelin tehdä poikkeuksen ja avata koneen. Tumblr on auki, samoin Spotify.
Panikoiduin, kun en äsken löytänyt mun hiirenosoitinta, vaikka kuinka riehuin näytöllä. Spottasin osoittimen ja tajusin, ettei osoitin liikkunut edes. Panic panic panic, 'mitä mä olen tehnyt tälle???'. Liikkuu taas ja voin hengittää.

Heräsin jo pari tuntia sitten. Kämppis heräs äsken. En selviä, tyyppi kuuntelee musiikkia niin kovalla volumella, mitä koneesta irtoo, ilman kajareita, basso kuulostaa kellon tikitykseltä ellei jo ärsyttävämmältä. Toisaalta, hyvää musiikkia. Musiikkimaku, josta mä tykkään on jo harvinaista tässä elämässä. Vaikka mun musiikkimaku onkin painottunut menevään ja aika massaan, sieltä löytyy välistä ne erikoiset biisit, joille kamalan moni ei lämpeä.

Mutta aamulla jo päätin, etten ala haastamaan riitaa tän päivän kanssa. Alistun mieluummin, kuin alkaisin vastustelemaan, kuluttamaan energiaa (turhan asian takia). Mutta silti löytyy ne positiiviset asiat.

• kahvi
• tupakka
• musiikki
• tietokone
• Tumblr
• parveke
• illalla pimeys, tuikkuja
• vapaus istua sängyllä ikuisuuden

Mä sain ladattua mun koneelle Photoshopin. Sain tiputettua Photoshopskillsit todella pohjalle. Harjoitus tekee mestarin, niinhän sitä sanotaan. Aika opettaa ja näyttää miten homma tehdään.

Tänään oli nätti päivä ulkona. Aurinko paistoi ja tuolla on edelleen kirkasta, taivaalla ei näy pilviä ja päivän viimeiset auringonsäteet on kadonneet talojen taakse. Harmikseni en saanut raahattua itseäni ulkoilemaan kameran kanssa, olisi tullut upeita kuvia. Mutta ensi kerralla sitten. Kevättä kohti mentäessä mun into valokuvata on kasvanut huomattavasti. Haluaisin roudata kameraa kaikkialle minne ikinä menenkin.
Uskomatonta, nyt on jo helmikuu. Kohta kevät ilmestyy mestoille, kesä seuraa perässä. Pian taas on syksy. Aika menee uskomatonta vauhtia eteenpäin. Tuntuu hassulta, kun ei meinaa oikein tajuta tätä eikä oikein pysy kyydissä. Tää on Devil's paradise.

Mulla on seinällä rakentumassa kartta. Kartta, joka tsemppaa ja motivoi mua tekemään asioita, liikkumaan elämässä eteenpäin. Siellä on unelmia, lainauksia, yksittäisiä kuvaavia sanoja sekä muistutuksia. Suurimmat unelmat vielä puuttuvat, täytyy ensin keksiä miten pukea ne unelmat sanoiksi.

Tän postauksen kirjoittaminen on vienyt multa melkein 7 tuntia. Aamulla, kun heräsin ja aloitin kirjoittamaan, oli valoisaa. Nyt, kun viimein olen pääsemässä postaukseni viimeisiin sanoihin, ulkona hämärtää. Tuntuu jotenkin epätodelliselta huomatessaan päivän kulun valoisuuden muuttumisena. Silti mä olen vielä tässä elämässä, maailmassa, todellisuudessa.

Maailmakaikkeus on kaunista

Ja yritys olla diippi kusahti samantien.

Me mennään huomenna käymää Helsingissä mun siskon luona. Päivän mittainen reissu, illalla siis takaisin. Sekin käy tavallaan. Kiva nähdä siskoja ainakin! Ja pääsen vähän tuulettumaan, pois Jyväskylästä, pois Keski-Suomesta. Kerrankin jonnekin muualle kuin Tampereelle. Ei Tampereessa tosin mitään vikaa ole. Mulla on siellä ihmisiä. Ja mä tiedän, jos ilmestyisin niille mestoille, Riikka ja Eve hyppelis mua vastaan steissillä ja mentäisiin kahville. Illalla saattaisin olla Riikan luona katsomassa Supernaturalia ja tuskailisimme laiskuuttamme kauppaan menon suhteen. Even luona ollessani todennäköisesti keskusteltaisiin maailmanmenosta, kuunneltaisiin musiikkia ja syötäisiin. Molemmat mahtavia.

Mutta Helsinki. Mä olen pennusta asti haaveillut elämästä pk-seudulla. Mä en mahdu Jyväskylään, Tampere menettelee mutta Helsinki. Siellä mä pääsen elämään. Siellä ihankuin mä syntyisin aina uudelleen. Mä olen huomannut mun stadinreissujen sekä Hong Kong'in matkojen lomassa olevani suurkaupunki-ihminen. Mä pidän väenpaljoudesta, asuntoni ikkunan alla soi autojen töötit sekä varashälyttimet. Poliisiautojen sireenin ääni lähenee ja nopeasti katoaa jonnekin muutaman korttelin päähän. Haluan päästä asumaan kaupunkiin, joka ei oikeasti nuku. Mä aion päästä.

Sehän ei tosiaan ole siitä kiinni, etteikö minusta olisi muuttamaan pois vanhempieni luota. Ei ole kyse pelkäämisestä (odotan liikkumistani pk-seudulle enemmän kuin kuuta nousevaa) mutta mulla on koulu täällä. Ja ihmiset, joiden avulla olen selvinnyt helvetistäni takaisin tähän maailmaan.

Aion valmistua Jyväskylässä painotuotantoassistentiksi sekä ulkoasuntoteuttajaksi. Tarkoituksena on myös lukea itseni ylioppilaaksi. Noiden saavutuksien jälkeen mulle ehtinyt kertyä ikää lähemmäksi 23 vuotta, silloin on aika. Viimeistään teen siirtoni, kun täytän 25. Pidemmälle en jätä. Jos olisin ollut aikoinani varma tulevaisuudestani, olisin lukenut itseni ylioppilaaksi ja sitten lähtenyt (vielä aika pentuna) stadiin opiskelemaan ammattia tehden samalla pätkätöitä. Mutta ovat nämäkin tavoitteet, jos jonkinlaiset.

En koe olevani erilainen mutta en ole myöskään muista poikkeamaton. Vihaan huomiota, rakastan sitä. Rakastan onnistuneita kuvia itsestäni, vihaan muiden ottamia kuvia yleensä. En pidä kasvonpiirteistäni (epäsymmetriset) mutta rakastan silmiäni, kulmiani sekä huuliani. Vihaan hiuksiani (ohuet ja haurastuneet) mutta rakastan niiden pituutta. Vihaan sisäreisiäni mutta rakastan hoikistumistani (viime kesänä ostamani kokoa 34 olevat farkkushortsit ovat jääneet minulle isoiksi).

Mutta sen tiedän, ettei ole syytä vihata itseään niin paljoa, että se vaikuttaisi arkiseen elämiseen. Äiti ei kantanut mua sisällään yhdeksää kuukautta sen takia, että vihaisin itseäni liikaa. Lähinnä sen takia, että eläisin ja saisin luotua unelmia, jotka myöhemmin saan toteutettua.

Mä olen valmis vihdoin valmis siihen, mitä elämällä on mulle antaa. Jos se tarkoittaa kaverisuhteiden päättymisiä, muuttamista, raatamista, I'm in. Mä olen pitkään tehnyt muiden mieliksi. En käynyt kouluja, koska mulla oli kavereita keskustassa aamusta asti, menin mieluummit tietenkin niiden kanssa. Nyt vaan on aika olla helvetisti liian itsekäs, on aika ottaa itseään niskasta kiinni ja käydä koulut hyvin. Luumuna ei saavuta mitään. Ja mä olen vielä hyvä siinä, mitä teen. Hah, teen kirjoja.

En mä tiedä, hassua tää elämä niiku pelkästään jo käsitteenä.

That endless road you're seeing ahead

Istuin koneelle, selasin tumblria läpi. Löysin uusia blogeja, joita seurata. Omani näyttää suhteellisen kivalta tällä hetkellä. Olisi tosin taas aika hieman päivitellä ulkoasuun liittyviä pieniä vikoja. Taustalla soi The neighbourhood'in #icanteven ja olen alkanut hyödyntämään koulun koneilla Spotify'n webplayeria. Ei tarvitse joka kerta eriskeen latailla Spotifya.

Suunnitelmissa tänään on mennä kahvioon istumaan kahville (yksin), ottaa tietokone esille ja aloittaa videon muokkaus. Jusu ja Jutta olivat eilen käymässä mun luona, Jutalla oli kamera mukana, joten kuvattiin hieman.

Hermot meinas mennä, kun puhelimen netin avulla koitin saada ladattua tajuttoman suurta ohjelmatiedostoa koneelle. Menihän siinä vajaat puoli tuntia, se tosin tuntui ikuisuudelta. Nyt kuitenkin on kuulemani mukaan hyvä ja tarpeeksi yksinkertainen video editor. Katsotaan mitä saan sillä aikaan. Mutta videota on luvassa Youtuben kanavalle. Seurailkaa mukana, en tiedä yhtään vielä ajankohtaa muta enköhän selviä sen videon kanssa tän viikon sisään. Tuntuu jotenkin todella epämääräiseltä, kun ei pysty määrittelmään tarkempaa aikaa yhdelle videolle. Ei se ole niin suuri juttu. Ei se ole. Mä vaan jotenkin tajuamattani teen siitä mahdottomuuden. Ihan omassa päässäni, vaikka enhän mä siitä mitään hyödy.

Mä olen tavallaan tyytyväinen niihin kuviin, jotka Jusu sai musta otettua. Tottakai mä heiluin kuin hullu, joten suurin osa luo ajatuksen "APUA MITÄ" mutta kyllä sieltä ne helmet löytyivät. Tämäkin kuva, osittain heilunut mutta tässä on kiva tunnelma. Jotenkin mä tykkään tästä. Tämä ei ole sellainen tyypillisin kuva minusta, koska korot mutta silti tää on kuitenkin jollain tavallan mun omannäkönen. Photoshooting with Jusu was awsum. Jusu's the man.
Mä kuulen seinän läpi kuinka kämppis kuuntelee musiikkia Spotify'sta. Ihan hyviä biisejä kyllä mutta mä yritän katsoa Criminal Mindsia...

Seuratkaa mun Ask.fm -profiilia!! Siellä on hauska kysymys, keksittekö te jotain?

We could be heroes

Mä sain tänään uuden koneen. Materialismi_onnellisuus_sataprosenttiatäynää. Pystyn tekemään taas asioita koneen avulla, ei tarvitse lusmuta koululla iltamyöhiin, jotta saan muokattua kuvia tms. Saan kirjoittaa rauhassa blogiinkin, ihanaa! Tottakai isi osti mun uudelle vauvalle repun, tietokonerepun, se on superihana ja vielä sellanen kirkkaan oranssi (aika hauska).
Oon osan tarvittavista appeista jo ladannut/asentanut mutta enää puuttuu Photoshopi ja InDesing. Ne kun saan, sit on koko paketti kasassa. Toivotaan muuten, että tää uus kone löytää mun Canonvanhuksen... Sit en enää tiedä mitä teen, jos joudun luopumaan mulle uskollisesta kamusta. EIH!

En pysty vielä sisäistämään, että mulla on mahdollisuus videoida itseäni. Pystyn ottamaan kameralla kuvia itsestäni. Tää on tosi hauskaa, mielenkiintosta enkä mä kyllästy tähän hetkeen. Oon onnellinen. Ainakin osittain. Mut tää on vaan hyvä.

Mä löysin ihanat Dobly Digital Plus - profiilin muokkaus systeemit. Musiikki soi paremmin kuin puhelimesta kuulokkeissa ikinä.
Hassua, miten vaikeeta kirjottaa. Ei mulla oikein ole muuta kerrottavaa. Sain koneen ja sille repun, wow. Koulussa menee hyvin.



Pitäiskö osata sanoa vielä jotain? Olisiko se kohteliasta?
Tottakai se olisi kohteliasta, eri asia on jaksaako olla.

Vitsi, että oon pienissä pähkinöissä. Mä olen ehkä menossa kahville typyn kanssa.