Kieroja ajatuksia vai onko todellista?

Olemme Teean kanssa päässeet siihen lopputulokseen, että minulla on kuin onkin yllättävän kieroutunut (tai jokin sen tapainen) ajatuksenjuoksu. Ehdin sekunnin sadasosassa kehitellä kammottavan, sairaan ja mahdottomimman tapahtumien kulun. Siltikin siinä on edelleen järkeä. Olenko kokenut liikaa samankaltaisia tilanteita, joiden pohjalta ajattelen liikaa ja liian pitkälle? Vai onko minulla liian rikas mielikuvitus?

Ehkä vain valmistaudun pahimpaan, vaikka tilanne itsessään on minun kohdallani hyvä. Tahdon todennäköisesti vain olla valmis, jos iskeytyy tilanne päälle enkä tahdo jäädä sanattomana sammakkona istumaan sohvalle ja tuijottamaan lattiaa. Tahdon olla valmis kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan.

Asiasta aivan toiseen, vaihdoin meidän makuuhuoneen järjestystä. Toteutus kylläkin oli täysin eri mitä ajatus. Oli vain mahdutettava meidän uusi (ja samalla ensimmäinen) vaaterekki meidän pieneen makuuhuoneeseen, uusiksihan koko homma meni. Nyt on sänky aivan vänkkyränä keskellä huonetta, telkkari nurkassa, vaaterekki osittain sänkyn alla ja ainoa potentiaalinen paikka lukuvalolle oli tyhjäksi jääneessa nurkassa. Vaikka nykyinen järjestys muodostui siitä, kun ajatuksen tasoinen järjestys jäi hieman puolitiehen, on tämä varmasti paljon mukavampi, hauskempi ja omaperäisempi! (Mitä on taas tämä Suomen kieli? Tämän se teettää, kun jättää kirjoittamisen ja keskittyy vain puhumiseen...)

Mutta mitä sitten, vaikka into ja kiinnostus kirjoittamiseen olisikin vain aaltomaista? Ehkä parempi kirjoittaa vain silloin, kun on oikeasti jotain kirjoitettavaa kuin se, että kirjoittaa ajoitettuna kerran viikossa ilman mahtavaa ideaa tai tärkeää puheenaihetta. Plaah, miksi alkaa analysoimaan turhamaisia asioita? Ehkä se on vain mun tapa käsitellä asioita...

Olkoon asiat miten tahansa, toivottavasti teillä pikkueläimet on ollut mahtava vuosi takana! Ensi vuodesta tulee vieläkin mahtavampi tai ainakin toivotaan niin. Enköhän vielä ehdi/tahdo kirjoittaa ennen vuoden vaihtumista, kiitän vasta sitten teitä kuluneesta vuodesta, lukijoista ja lukukerroista...

Eläkää tämän vuoden viimeiset päivät täysillä!

Pus

Muinaisia aikoja muistellen

Hello my little friends!

I'm not sure if you saw my English essay on my blog few years backwards. BUT I found it myself and thought it would be awesome to share it with you.

Social network is quite a common term nowadays. You've probably heard people talking about Facebook and Twitter. And if you haven't, god you've been lucky! I mean that today people use all those virtual communities so much and the websites are becoming people's new realities. It's so hard to not be hearing anything about Facebook etcetera. I'm not judging you or anything. I'm not the right person to do that. I must admit something related to the topic. I'm a Facebook addict myself, so it's just easy to me to tell you why these social networks are so popular.
Facebook is like a drug. A drug with the most terrifying risks. At the beginning you don't even notice them. It's enough if your friends are signed up on the same site. And if the website has some kinds of apps like games, horoscopes, it's even better. That's why Facebook is such an over-popular network. But it's not the only one. Internet is full of these tricky virtual communities with the same risks as Facebook. For example Twitter. It's very easy virtual service where you can follow celebrities and your friends. You can "tweet" your mood of the day and your followers can star (as known as: like) and share it. 
One of the biggest reasons for the popularity of social network could be the easiness. That's why MySpace is not s successful a website as Facebook is.
People just need easy and simple activities to do in their spare time. A human is normally very social animal. We all know that. We have to express our feelings and mood by photos, videos, statuses and music. On Facebook and Twitter you can toy with all those elements whenever you want. On the same sites you can chat with your friends. What could be more perfect? Fresh air of course but... You know.

And this is how I did it in High school. Cool, huh?!

Kisses! 

Enää kolme maanantaita Jouluun

Hei otukset!

Siitä onkin jo hetken verran aikaa, kun viimeksi tänne kirjoitin. Ei ole runosuoni sykkinyt, ei mielikuvitus ole laukannut tai mitään muutakaan ole tapahtunut. Noista syistä olen elänyt pidempää hiljaiseloa blogin puolella.

Maailmaan mahtuu monta ihmeellistä asiaa, joista yksi on seuraava...
Minusta tulee ylioppilas.
Olen aloittanut kyseisen projektin jo noin kuusi vuotta sitten (kyllä, 6 vuotta) ja vihdoin saan sen päätökseen. Samalla saan painotuotantoassistentin tutkintotodistuksen takataskuun, en voisi olla ylpeämpi itsestäni. Olen suoriutunut tehtävästä, jonka luulin olevan mahdoton.

Olettehan muuten huomanneet saman kuin minä?! Joulu on aivan nurkan takana odottamassa! Uskomatonta, kuinka nopeasti aika sujahtaa ohitse. Samalla tajusin tänään olleeni vuodenvaihteessa puoli vuotta (6k!) töissä nykyisessä työpaikassani. Suurimman osan ajasta "koulun ohella". Hulvatonta huomata, kuinka ajatusmaailma on muuttunut ajan saatossa. Vuosi sitten olin aivan naurettavaa seurattavaa, tein kirjoja koulussa enkä oikein muusta välittänyt. Paitsi nyt tietenkin Teeasta, Irmasta sekä muista yhtä tärkeistä. Kaksi vuotta sitten olin melkeinpä hunningolla. Olin vasta aloittanut painoviestinnän opinnot, jahtasin omaa persoonaani päättymättömällä polulla. Turvauduin usein alkoholiin.
Kolme vuotta sitten jätin lukion kesken (tämäkin tapahtui suurin piirtein näihin aikoihin) ja ajattelin hakeutuvani ammattistartille (amstalle). Kuinka naurettava ajatus. Kävin amstan saamatta ammattistartin tarjoamaa todistusta (olin hulttio, pyryharakka enkä keskittynyt mihinkään).

Nyt onkin hyvä keskittyä juuri tähän hetkeen. Elämä on mukavaa. Minulla on ylioppilaan paperit sekä ammattitutkinto. Suuntaan seuraavaksi ammattikorkeakouluun opiskelemaan aivan päinvastaista alaa, toisaalta myös kirjallisuus kiinnostaisi.
Tulimme viime yönä Teean kanssa Berliinistä. Berliinissä ollessamme totesimme Primarkin olevan syntiä ja silti keräävään suuren joukon ihmisiä puoleensa. Lankesimme mekin. Kirjoitan erillisen kirjoituksen matkastamme Berliiniin.

Nyt on kuitenkin aikani saattaa tämä teksti päätökseen... Työt alkavat olemaan loppumaan päin.

Pusuja!

Vielä hetken jos saisin

Mulla on melko tarkkaan laskettuna aikaa kirjoittaa tekstiä noin 28 min. Koulun UV-tasotulostin on hieman hidas tulostaessaan eikä tässä toisaalta mikään kiire ole.. Minulta vaan jää muut työt rästiin.


Anyhow, elämä on tällä hetkellä melko hienoa. Palasimme Teean kanssa yhteen (niin kuin osa teistä ehkä tiesikin, erosimme hetkeksi tuossa viikko sitten) ja töissä rullaa mukavasti. Pieni tatuointikuume iski päälle viime viikolla ja meinaankin ottaa lisää väriä ihoon, kunhan säästöt riittävät!


HongKong'n siskokin on majaillut Suomessa poikiensa kanssa parin viikon verran jo ja olenkin viettänyt kiitettävästi aikaa Mummilaaksossa nauttien siskojeni seurasta. Minulla on muuten arvoitus teille. Laitan alle kuvan ja teidän pitää arvata, mikä kuvassa on. Kuvan asia saapuu meille kotiin noin 3kk päästä. Olemme Teean kanssa molemmat todella innoissamme emmekä oikein malttaisi odottaa!


Olisin jo valmis menemään takaisin varsinaiselle työpaikalleni mutta tulosteet ovat pahasti kesken mutta samaan aikaan viittä vaille valmiita. En ole syönyt vielä mitään, koska täällä menikin kauemmin kuin ajattelin. Maha alkaa hieman jo pitämään epämiellyttävää ääntä ja kohta se murina raikaa jo Naantaliin asti. UV-tasotulostin voisi huomata tuskani ja nopeuttaa itseään hieman...


Enköhän selviä klo 16 asti ilman ruokaa, kotona sitä kuitenkin on (?). Menee muuten turhaan aikaa ja rahaa, kun pitää lähteä juoksemaan kauppaan ja sitten vielä pitäisi pysähtyä syömään. Pyh. Turhaa moinen, miten ihmiset voivat muka olla tehokkaita ja aikaansaavia, jos syövät pitkin päivää, vaikka työt olisivat täysin kesken? "Täytyy irrottautua töistä keskellä päivää niin saa ajatukset kasattua loppupäivää varten." Joo, just niin...

Kuva liittyy arvoitukseen.

Istutaan pyöritellen peukaloitamme

Asian voi noinkin ilmaista.
Olen töissä ja nyt ymmärrän hyvin mitä pomo tarkoitti hiljaisemmalla kuukaudella. Istutaan kirjaimellisesti koneiden edessä ja ihmetellään tyhjentynyttä työlistaa. Tai oikeastaan minä ihmettelen, työtoveri suurkuvapuolelta on yleensä iltapäivät teippaamassa autoja ja minä duunailen täällä itsekseni.
Alkuun itsenäinen työskentely yksin täällä hieman kauhistutti mutta nyt jo tottunut siihen ajatukseen, että saan rauhassa pohjata levyjä ja laminoida. Tämä on kivaa ja kyllä sopii viettää lopuillaa oleva kesä näin. Saatan olla täällä myös syksyn, koko syksyn.

Pitäisi varmaan alkaa suunnittelemaan mitä elämälläni tekisin. Koulut luonnollisesti käyn loppuun ja käyn töissä, saatan hakea uudestaan kouluun tai pysyä töissä ellen joudu etsimään muuta. Mutta missä asun, miksi juuri siellä? Ketkä ovat lähimmäisiäni silloin? Olenko lähellä vanhempiani? En tiedä vielä.

Onnellisuutta on onneksi montaa erilaista sorttia. Minun ei lukeudu noihin, jos sitä edes on.

Pidän työstä. Etenkin nyt, kun minulle on annettu enemmän vastuuta. Pidän katon ylhäällä suurkuvapuolella ja laitan asiakkaille tarjouksia, kuin vanha tekijä (neliöhinnat ovat vielä hieman hakusessa, haha). Tykkään työskennellä yksin, työtoverin kanssa se on mukavaa myös.
Työpäivien jälkeen on ihan kiva mennä kotiin syömään, katsomaan Gilmoren tyttöjä ja hellimään Irmaa. Irmakin on kasvanut (ei ehkä fyysisesti mutta henkisesti siitä on tullut iso tyttö).

Olen tehnyt kuin hullu päänsisäistä työtä tunnistaessani (yrityksessä siis) eri matskuja nyt yksin ollessani. Ensimmäinen varsinainen vaikeus ilmeni synteettisen paperin metsästämisessä, onnistuin kuitenkin. Ja matskujen erottelu on helppoa verrattuna eri matskulle sopivan profiilin löytämiseen. Se se vasta veikeää onkin.
Onnekseni on olemassa WhatsApp ja työtoverini (molemmat takakammarin poijaat) käyttävät kyseistä applicationia. Vastaukset kinkkeriin kysymyksiini pirahtavat puhelimeeni alta aikayksikön, huh. En koe olevani kuolemassa pienten tiedollisten puutteiden takia.

TÄMÄ PÄIVÄ (8.7.2016) on ollut osittain kaaosmainen omalta osaltani mutta samalla todella opettavainen. Olen ollut varsin hukassa täällä yksin ollessani mutta oppinut asioita kantapään kautta kokeilemalla ja pohtimalla _itse. Onnistunut päivä takana, nyt sammutellaan koneet, tulostimet, lamit. Kiitos KopioTeam.

Koti on siellä missä sinäkin

Klo 14:00

Olen kirjoittanut blogia since lihava peruna ja menneitä postauksia luin äsken. Hauskin hetki oli, kun tajusin kuinka paljon kirjoitustapani on muuttunut vuosien aikana. Ei läheskään niin paljoa puhekielistä sanastoa tai ihmeellisen kummallisia ilmaisuja. Onko blogistani tullut tylsä vai olenko aikuistunut kirjoittamisen osalta? Ainakin jälkikäteen hieman ehkä hävettää entinen tapani kirjoittaa ja ilmaista itseäni.
Myös kuvien alkuperä on muuttunut tuntemattomasta omiin kuviin. Enimmäkseen siis omiin kuviin (tai sitten ei vaan lasketa niitä satunnaisia poimintoja googlesta). Viime aikoina tosin kuvien määrä kirjoituksissani on ollut minimaalinen, oikeastaan olematon. Laiskuus on iskenyt pahemman kerran ja kamera jatkaa pölyyntymistään kaapissa (alkaa muistuttamaan väritykseltään harmaata).

Nyt kuitenkin meinaan tehdä asiaan poikkeuksen ja kaivan kameran kaapista, otan urakaksi asunnon siivoamisen ja kuvaan meidän asunnon kivoimmat yksityiskohdat teille. Kyllä vain.

Klo 19:07

Koska Greyn Anatomia nielaisi minut Seattle Gracen sairaalaan, siivousurakkani hieman viivästyi. En ymmärrä miten jokin sarja voi viedä näin mukanaan, tsiisös kraist. Tässä kuitenkin työni tulos. Enjoy!

Makuuhuoneen matot ovat isoäitini vanhat, ihan superihanat!

Asemakello on ollut "unelmana" jo jonkin aikaa, vihdoin on!

Pitää vielä paremmalla ajalla kuvata koko asunto eikä vain yksityiskohtia. Nämä itseasiassa sitä paitsi kuvasin puhelimella (arg, kauhean laiskaa)! Ensi kerralla on sitten sitä kameralaatua.

Elämä ilman tätä kaikkea

On hauska pelata ajatusleikkiä. Miten olisi oman elämäni laita tällä hetkellä, jos en ikinä olisikaan alkanut seurustella Teean kanssa? Missä olisin menossa ja mitä tekemässä? Mitkä kaikki asiat olisivat toisin?

Minä todennäköisesti olisin palannut takaisin Kuokkalaan itsenäisen elämäni alkunurkille. Eläisin tuhlaillen enkä olisi ikinä onnistunut saamaan itseäni silmälasiostoksille. En olisi päässyt kiintymään hieman takajalkojaan harottavaan Irma-tyttöön. En olisi edes ajatellut ottavani Ranskanbulldoggia.

Joisin aamukahvini aina yksin, söisin edelleen ruokani sängyllä katsellen sarjoja DVD'ltä pleikkarin kautta. Murehtisin turhanpäiväisiä asioita ja ihmisiä tajuamatta täällä olevan tärkeämpiäkin asioita, joista kantaa huolta ja murhetta. Tuskin olisin päässyt nyt keväänä kirjoittamaan YO-kirjoituksiin. Ainakin olisin myöhästynyt. Eikä se oikeastaan lämmittäisi kamalasti.

Ajatus aloilleen asettumisesta olisi liian suuri ajateltavaksi, pelottavan suuri. Miksi edes ajattelisin semmoista? Eihän minulla todennäköisesti edes olisi suhdetta. Tai ainakaan mitään vakavaa, pelleilyjä ehkä.

Se kaikki minkä jätin taakseni Teean takia ja, kuinka mä olen muuttunut meidän suhteen alusta. Toisen ihmisen kanssa eläminen kasvattaa aivan mielettömästi. "Ainiin, pitää muistaa ottaa huomioon sunkin mielipide!", "Ai sä et haluakaan bailata tänään...." tai "Rakas, miten sinä voit?". Viimeisimpänä esiintyikin kysymys, mitä käytetään liian harvoin. Ystäviä nähdään, poltetaan tupakat ja pälätellään turhanpäiväisiä eikä oikeastaan milloinkaan aloiteta keskustelua "Moi, mitä sulle kuuluu?", "HELOO, WADAPS???!" tai miten tahansa muuten.

Pakko muistaa ottaa toisen tunteet huomioon. Itse olen surkea siinä. Mutta vuosi sitten olin vielä surkeampi, joten pientä parannusta näen itsekin.


ARr, tämä postaus on kulkeutunut mukanani ties kuinka kauan ilman sen hienompia yrityksiä kirjoittaa tätä loppuun. Jos nyt kuitenkin sen tekisin.
Pitäisikö oikeasti yrittää kirjoittaa jotain suurta, jos sellaiseen ei ole ajatusta? Itse en jaksa, en edes ajatella. Puuduttaa koulussa istuminen ja hieman ahdistaa viikon päästä alkava työssäoppimisjakso. Huolestuttaa eniten se, etten muistakaan yht'äkkiä mitään. En osaakaan käyttää Latex-tulostinta. Tai, jos joudunkin ottamaan tilauksia vastaan. Enhän minä osaa sellaista. Saatikka sitten ottaa maksuja vastaan kortinlukupäätteellä.

Entä, jos minusta ei enää pidetäkään siellä? Eihän se olisi edes mahdollista. Kaikkihan minusta pitävät. Näin oletan.


Olen tällä hetkellä takaisin Viitaniemessä, Roland Akatemiassa. Tämä kemikaalien käry ja kätky eivät tee keuhkoille, aivoille tai millekään aistilleni hyvää. Silmät tuntuvat savuisilta, ärtyneiltä ja nenän limakalvoja kiristää. Ei ole ollut ikävä tätä myrkytystä.

Onneksi on BURNA (Burana)

Ällöttävä aihe mutta minulta leikattiin eilen irti ensimmäinen viisaudenhampaani. Tämän päivän kipu, pakotus ja turpeus näkyy Rovaniemelle asti enkä ole tämän rumempana itseäni nähnyt sitten varmaan ikinä. Hammaslääkäri totesi turvotuksen (soitin asemalle tänään ja hätäilin) voivan kestävän viikonkin verran. Soittoa asemalle uudestaan, jos kahden viikon jälkeen vielä on turvotusta ja elämää haittavaa kipuilua. Okei okei.

Irma ei vaikuta nauttivan tästä mun olosta, pyrkii tyrkkimään mua poskeen (juurikin siihen kipeään poskeen) ja näyttää olevan riemuissaan minuun sattuessa. Ihme eläin. Tainnut oma sairastelu Irmalta unohtua, kun noin käyttäytyy!
Hänellähän oli jonkinasteinen ihosairaus, minkä jälkeen vielä tämä viheliäinen sikaripunkkikanta yleistyi neidin ensimmäisten juoksujen jälkeen. Nyt eläin on täynnä karvattomia läiskiä eikä sitä enää kauhean kauniiksi voi sanoa. Minun prinsessanihan se on mutta ei enää niin kaunis sellainen. Raasu enemmänkin.

Tajusin tänään useampaan kertaan Buranan olevan vaikea sana kirjoittaa oikein. Tai sitten tämä johtuu vain minusta. Elämän pieniä vaikeuksia hyppää eteen, kun täytyy kirjoittaa Burana ja ensimmäisenä vaihtoehtoisena tuotoksena viestikentässä lukee Burna. Selvennän hieman, viestini kuulostivat korjaamattomina tältä...

"Onneksi on burnaa!"
"600mg burnaa sain"
"Otin jo päivän ekan burnan napaan ja odottelen tässä että ihmelääke burna vaikuttaisi"
"BURNAAAAAAAAAA!"

Kauniita sanoja ei korvaa mikään.

Nyt kuitenkin jo odottelen vanhempiani käymään, tuovat mulle sosekeittoa, riisimuroja ja muutaman kananmunan. Hohoo! Eivät ole hekään täällä meidän kulmilla käyneet hyvään toviin, vaikka muutama hassu (alta kympin!) kilometri välissä onkin. Irma ei osaa aavistaa pian saapuvaa yllätystä ollenkaan, neiti vain tyytyväisenä raatelee luutaan. Siitä muistuikin mieleeni Irman raatelemat sukat ja siitä taas hoksasin tarvitsevani sukat jalkaan (varpaat ovat hieman kohmeiset, kun ei ulkona olekaan ihan kesä vielä).
Nyt pääsee ruma sana; helvetti! Oikein alkaa ärsyttämään tämä poski, kun ei pysty edes omia huuliaan nuolaista puhtaaksi smoothiesta. Muutenkin olen elänyt piltillä ja muussatuilla nakeilla, mulla on kamala nälkä ja mahani tuntuu pohjattomalta tai syömäni ruoka ei oikeasti ole edes tarpeeksi täyttävää. Näännyn. Ja kyllä, voin olla tätäkin dramaattisempi. Kuihdun eikä elämää kiinnosta auttaa minua tässä hädässä.

IHAN ON ASIA TOINEN NYT. Kävimme eilen ennen viisauden poistoa kirpparilla Topon kanssa. Hieman ehkä lohtushoppailin ja ostin uuden kevättakin; Bitte Kai Rand'n takin (takkeja kuitenkin on jo joka säätä varten vähintään kaksi, oli vaan pakko saada uusi) ja Warpin ihana ihana ihana harmaa college, jonka hihoissa on mustat, nahkaiset kyynärpääpaikat. Uh mama!
Olen muutenkin hurahtanut kirppareihin (kirpparikirpparit ja ihan somekirpparit käy) ja etsin jatkuvasti jotain ostettavaa. Ei sen tarvitse välttämättä olla sellainen tarpeellinen, kunhan jotain. En ole vielä tosin ostanut mitään tarpeetonta (kiitos Topon), olen pysynyt aisoissa. Huh!

Juuri äsken tuli hälytyssoitto vanhemmiltani, he ovat lähdössä meille päin. Täytynee laittaa kahvia valmiiksi pöytään, iskällä paha tapa tulla ovesta ja kysyä ensimmäisenä "Onko kahvi jo valmista, no no no?". Koitan olla valmiina ovella odottamassa turvonneen naamani kanssa, tästä saattaa tulla hupaisaa. Oloni on kuitenkin kuin sirkuseläimellä.

Jee! Hyvää loppuviikkoa te pikkueläimet!

Kevät, minä ja hiukseni odotamme sinua!

Eli juttuhan on niin, että hiukseni olivat latvoistaan äärimmäisen kehnossa kunnossa eikä niissä ollutta muotoa ollut enää havaittavissa. Tilanne kärjistyi niin, että nyt sitten on uusi muoto tukassa, täysin toisenlainen kuin viimeksi ja pituuttakin katosi riittävästi saadakseni taas terveen näköiset kutrit. Haituviahan nämä enää ovat mutta tykkään sanoa "kutrit".

Joten näin kävi. Niinkuin ilmeestä voi arvioida, olen melko tyytyväinen lopputulokseen ja niin mun parturoitsijakin, Teea. Onhan tämä mieletön fiilis, kevyt olo ja ei tarvitse koko aikaa olla pitämässä tukkaa ponnarilla takana, kun muuten ylipitkät ja kammottavat hiukset olisivat olleet naamalla tunkeutumassa suuhun, silmiin, nenään, ihon alle... Tämä hyvä näin ja enää puuttuu se varsinainen kevätaurinko meitä lämmittämästä. Eilen se näkyi mutta tänään piilotellut aika vakuuttavasti pilvikerroksen takana. Tuskin näemme tänään.

On kyllä hyvä mieli, kun tirpat kiljuvat puissa omiaan, kevätaurinko lämmittää sisintä ja ulkona tuoksuu kevät (meillä oikeastaan haisee Irman pierut, HYI SITÄ). Tätä ollaan odotettu siitä asti, kun kesän viimeiset lämpöiset kelit menivät ohi ja aloimme valmistautua syksyn kautta talveen. Järkyttävää oikeastaan miten nopeasti aika menee. En meinaa pysyä kärryillä välillä. Äsken oli oikeasti ne kamalat pakkaset, nyt ulkona saattaa olla lämpöasteita jopa 6! Herranjestas sentään. Kohta loikoillaan rannoilla ottamassa rusketusta pintaan ja toivotaan selviävämme kesästä ilman ihosyöpädiagnoosia. Saatamme myös ensimmäisen kuukauden jälkeen toivoa edessä olevaa syksyä saapuvaksi hieman nopeammin. Me suomalaiset kun emme osaa tyytyä mihinkään.

Jottei tämä postaus menisi ihan plörinäksi, voisin kertoa teille tulevan viikon jännityksistä eli YO-kirjoituksista. Ensi viikolla alkaisi tämän kevään viimeiset jännitykset ( + toukokuinen hammaslääkäri, eh, pelkään) ja sitten odotellaan vain syksyä. Meinaan kyllä toden teolla ottaa kirjoituksien jälkeisestä "vapaudesta" kaiken irti. Ainiin, pitää jännittää saanko yo-lakin uusimatta kokeita. Olen kuitenkin melko luottavaisin mielin, vaikkei äidinkieli olekaan vahvimpiani. Olisihan se turhauttavaa olla kirjoittamassa jo toistamiseen ja vielä pitäisi jotain uusia?! Huhhu.

Ja en ole edes maininnut, meillä tuli helmikuun puolen välin jälkeen 1 vuosi yhdessä täyteen Teean kanssa! Olihan se ihmetys ehkä hieman molemmilla, vaikka ikinä ei sitä epäiltykään. Mutta vuosi sitten... Osasimmeko ajatella näin pitkälle olevamme vielä yhdessä? Kävikö meillä edes pienesti mielessä meidän oikeasti elävän yhdessä kauemmin kuin muutaman kuukauden? No en ala kieltelemään, itselläni ainakin kävi mutta olin kyllä alussa melko epäileväinen ja varovainen asian suhteen. Enää en kylläkään ole. Taino siis, en ole ollut moista viimeiseen vuoteen. Kihlaus oli jo niin ratkaiseva tekijä silloin ennenmuinoin (kuin olisimme ikäloppuja...), että eihän siinä enään edes ajatellut eronmahdollisuuksia. Tässä ollaan, hyvässä vaiheessa ilman suurempia kriisejä ja elämä näyttäisi menevän eteenpäin melko mallikkaasti.

Irmakin kasvaa edelleen, siitä on alkanut näkymään pienen bodarin piirteitä. Prinsessani tosin sai jostain terävästä sotavamman takajalkaansa mutta nyt jo parantunut. Ihme sissi, ei oikein näyttänyt vamman vaikuttavan mihinkään. Samanlainen häslä edelleen. Nyt hän vihdoin rauhottui sohvalle syömään hänen uutta hodariaan. Ensin piti löytää kolme muuta luuta näkyville. Ahne kakkiainen tuo ryttynassu on. Mitä oliskaan meneillään mun ja Teean elämässä ilman Irmaa. Oltaisiinko niin asettuneita vai pyörisimmekö pitkin öitä?

HERRANTSUIKKELI! Minulle on tilattu lasit, voihan sinä senkin törkeä piilokarsastus ja huono kaukonäkö - enää ei siis tarvitse pelätä liikenteessä, jos minä olen kuskina... Etenkin pimeällä.

Tsau! Kivaisaa kevään odotusta ni alla!

Ensimmäiset ravinteet nahkan alle!

Hei te kaikki ruuan, makean ja kaiken muun syötävän ystävät. Tein tänään -ton köyhiä ritareita ja myöhemmin illalla -ton broilerin fileepihviä ja uunijuuresta öljyssä. Jokaisen mahdollisen allergian omaava kanssa-asujani takia olen kuluneen vuoden aikana totutellut syömään gluteenitonta, maidotonta ja kananmunatonta ruokaa ja samalla myös opetellut tekemään -tonta ruokaa. Keväällä 2015 sain peräkkäin kaksi raskaamman sarjan allergista reaktiota syötyäni maitoproteiinivalmisteita ja noiden "kohtauksien" jälkeen jätin maidon/maitoproteiinin kokonaan pois. Vaikeinta päätöksessä oli varmaankin suklaan jättäminen kaupan hyllylle kaltaistensa joukkoon.

Kuitenkin tältä näyttänee maidottomat, gluteenittomat ja munattomat köyhät ritarit!
Munamaidon" tilalla käytin Alpro Soya'n vaniljan makuista soijajuomaa ja leipänä käytin Schär'n Pan Carre -leipää (Pan Carre on se vaalea ja tummempi on Rustico). Vispikerma on Alpro Soya'n valmiste.
Paistoin nuo laktoositonta Floraa käyttäen (se vaaleansininen Flora), ensimmäinen meni ihan kuusikkoon (hajosi koko leipäpala) eli piti antaa pannun kuumentua maksimilleen ennen leivän paistamista!


Aamuisen herkuttelun jälkeen äitini soitti ilmoittaakseen heidän vierailustaan meille, se tarkoitti siis viime hetken siivoilua aamuisen sotkemisen jälkeen. Ehdittiin Topon kanssa just saada paikat tiptop, kun äitini soitti uudestaan heidän olevan Valion suoralla. Sieltä he sitten tulivat; isä, äiti ja siskoni HongKongista nuorimman poikansa kanssa. Sisko näki meidän asunnon ensimmäisen kerran ja ihastui kerta heitolla. Joimme kahvit, seurustelimme ja kuuden aikoihin Topo pääsi valmistumaan tulevaan yövuoroonsa eli nukkumaan. Topon nukkuessa minä tein meille illallisen (ja minähän en normaalisti edes tee ruokaa, koska ajattelen keittiön aina olevan minua vastaan mutta aina ovat minun keitokseni maistuneet konkkaronkalle eli yleensä vain Topolle).

Minulla oli yksi iso bataatti, neljä normaalikokoista (?) punajuurta (tuoreita), kolme keskikokoista porkkanaa ja kaksi isoa punasipulia. Pilkoin ne hyvänkokoisiksi lohkoiksi, tiputtelin uunivuokaan, kaadoin päälle silmämääräisesti puolisen desiä auringonkukkaöljyä ja lisäsin mausteet; suola, pippuri ja oregano. Enkä todellakaan tiennyt oikeaa lämpötilaa, ajattelin suurinpiirtein 200 celsiusta olevan ihan ok. Ajallisesti pidin juuresvihanneksia uunissa keskitasolla kutakuinkin 40-50min muutaman kerran tasaisin väliajoin sekoitellen, etteivät päällimmäiset pääse palamaan. Aivan lopuksi laitoin muutaman nokaseen maustamatonta soijalevitettä ja tuikkasin vuuan takaisin uuniin jälkilämmöille. Hyviä tuli!

Uunijuureksien kanssa paistelin maustamattomia broilerin fileepihvejä, taas kerran omalla tyylilläni. Alussahan kerroin, etten tee kamalasti ruokaa, joten tietämys kanapihvin paistamisesta rajoittuu siihen kunhan kana on vain kypsää.
Ensin ajattelin maustaa pihvit ainoastaan suolalla ja pippurilla. Niin tein, kunnes löysin meidän kaapista currya ja ripautin sitä sitten hienoisesti pihvien päälle. Ajattelin olla tekemättä mitään kikkoja mutta toisin kävi. Kun pihvit alkoivat olemaan kypsiä, lisäsin jokaisen pihvin päälle maustamatonta soijalevitettä (samaa kuin uunijuureksissakin) ja viipaloin kympin verran vihreitä oliiveita sekaan antamaan hieman vielä potkua koko komeudelle. Valmista tämäkin!

Enäähän puuttui Topon mielipide ateriasta, oli siis aika herättää hänet hänen kauneusuniltaan. Salaattipaniikki iski tosin ja väsäsin pikaisen kokoelmasalaatin (oli jäävuorisalaattia, tomaattia, kurkkua, viinirypäleita ja satsumaa). Ja nyt herättämään kunniahenkilö pöytään.
Topon maistaessa tekemääni ruokaa, hänen ilmeensä kertoi kaiken. Ateria oli kaiken kaikkiaan onnistunut!

Annoskuva jäi ottamatta ennen ensimmäisen erän loppua, toisen erän alussa muistin sen, mutta eihän tämä enää niin kauniilta näytä. Kaikkea on närvitty jonkin verran ja lautanen on likainen kuin sanonko mikä.

Olen kuitenkin tyytyväinen tämän päivän suoritukseeni ja voin ylpeänä todeta, etten olekaan mikään toivoton kokki tässä taloudessa. Irmakin hieman piristyi, kun voihkin ja kiroilin keittiössä sitä perhanan bataattia (on sen verran kettumainen kuoria ja vielä kaupan päällisinä pilkkoa, että huh).
Irma siis hieman masentui vieraiden lähdettyä. Siskoni nuorin poika ihastui varsin paljon Irmaan ja hän leikitti öttimönkiäistä minkä kerkesi. Kun leikkikaveri lähti, Irma jäi vahtimaan ovea ja odotti. Ketään ei enää kuulunut. Voi meidän pieni tankki!

Nyt kuitenkin olemme jo sängyn puolella, ja Topon ollessa yön töissä, olen napannut meidän pötkön sänkyyn nukkumaan seurakseni. Irmasta kyllä onneksi huomaa, kuinka hän nauttii olostaan meidän lähellä. Välillä öisin herään Irman aivastuksiin, kun kaikki pärskähtää päin näköä ja huomaan Irman olevan vain muutaman sentin päässä kasvoistani. Voi toista. Ja hirvittävä suojeluvietti neidillä on. Etenkin kun olemme kahdestaan kotona. Pienikin ääni liian lähellä ovea, Irma käy rähisemässä (pelottelee häiriö tiehensä) ja sitten hän palaa takaisin sohvalle mun vierelle nukkumaan (todellisuudessa hän on valveilla jollain tasolla, koska olen huomannut kuinka Irma välillä raottaa toista silmäänsä, katsoo minua ja sulkee silmänsä taas). Eihän tuota eläintä voi olla rakastamatta. Ei edes silloin, kun on itse niin väsynyt, että jokainen häiriötekijä sotkee mukahtamisesi ja Irma aloittaa ainaisen kuorsaamisensa. Olisihan se ihanteellista, jos Irma kuorsaisi hiljaa mutta, kun Irman kuorsaaminen kuuluu meiltä Kajaaniin asti varmaan.

Irma katsoi minua sängyn toiselta puolelta tavalla, joka hieman viestittää sitä, että minun kuuluisi jo lopettaa kirjoittaminen, keskittyä häneen ja käydä itsekin nukkumaan. Kyllä kiitos, voisin tehdä juurikin noin tässä tilanteessa. Huomenna aamulla on 0615 herätys, Irma äkkiä pihalle, jonka jälkeen pikainen suihku ja sitten töihin 0725 bussilla. Tiedän tämän valvomisen kostavan minulle aamulla ja pitkin päivää, mutta nyt sykkii blogvein, joten pakottava tarve kirjoittaa teksti loppuun.

Kiitos teille ja nyt unia!

Puolivälissä häilyvyyttä

Poden kotona pienenpientä lämmönkohoilua, mainio syy siis maata sohvalla ja kirjoittaa ajatuksia. Ja jotten alkaisi papattamaan erityisemmin omista päivistäni tai muuta, olen asettanut itselleni aiheen, joka kyllä aikanaan tulee ilmi tekstistä. En kamalasti ole kirjoittanut tämänkaltaisia tekstejä. Tekstejä, joissa olisi varsinainen aihe. Todennäköisesti saatan hieman eksyä maintopic'n kiskoilta, onneksi aina on mahdollisuus palata takaisinpäin.

Jokatapauksessa.
Työssäoppimisjaksoni on puolivälissä, Helmikuun puolenvälin jälkeen paluu takaisin koulun penkille keräämään uusia oppeja takaraivoon. Sopeutuminen kouluyhteisöön takaisin jännittää hieman.
Lukuvuosikin on kutakuinkin puolivälissä. Vastahan koulu alkoi ja jokainen opiskelija oli intoa täynnä. Tässä vaiheessa lukuvuotta ei ketään jaksaisi kiinnostaa nousta aamulla epäinhimillisen aikaisin kouluun.
Toivottavasti olen alle puolivälin omassa elämässäni. Olisi kamalaa kuolla 40 vuoden ikäisenä, kun nytkin toivoisi vuorokaudessa olevan enemmän tunteja, jotta ehtisi tehdä kaikki mitä tarvitsee. Ainainen kiire painaa selkärankaa kasaan, mikä ihme meitä ihmisiä kiusaa päivästä toiseen?
Aika.
Kuin veteen piirretty viiva, huomaamaton ja häilyvä. Emme saa kiinni aikaa, vaikka aika tappaa meitä ihmisiä.

Ötökkä katkaisi ajatukseni oksennettuaan lattialle. Oksu varmaan oli lattialle tipahtaneen maissin seurausta. Vähän katkesi joo, mutta pointti varmaan tuli selväksi?
Elämme jatkuvasti ajan kiusaamina. Emme osaa edes ajatella elävämme ajattomuudessa, ilman aikaa, ilmeen kiirettä (myönnetään, mikään ei onnistuisi ilman aikaa). Tietyissä asioissa pitäisi kuitenkin pystyä unohtamaan kello, jokainen apuväline ajan seuraamiseen. Pitäisi pystyä elää hetkessä, oikeasti. Ilman aikaa. Istahtaa sohvalle sen kultsipuppelin viereen ja vain olla siinä. Mennä ulos lenkille rakkaan nelijalkaisen kanssa ilman kiirettä, kunhan vain kävelisi metsässä. Emme me kuitenkaan osaa, emme oikeastaan halua osata. Aina on kiire, kiire bussiin aamuisin, iltaisin tahdotaan mennä mahdollisimman myöhään nukkumaan, koska on muka niin kamalasti kaikkea tehtävää. Imuroida voi myös ihmisten aikoihin eikä yöllä klo 1. Aamulla voi herätä 20 minuuttia aikaisemmin, jotta ehtisit juoda aamukahvin rauhassa eikä tarvitsisi laittaa nelijalkaista ystävää juosten kusemaan. Itse syyllistyn tähän touhuun, en oikeastaan poikkea ihmismassasta.

Ehkä emme vain tahdo ajatonta vapaa-aikaa. Helpompi elää, kun tietää ajan ja on koko ajan jotain, mitä kädet voivat tehdä. Sad story, I know.

Elämme häilyvyydessä, with no boundaries.