You're my neverending dream now

Parin päivän sisään on mahtunu ihan liikaa itkua ja vähäsen naurua. Asiat on johtanu toisee ja loppupeleis ainooks vaihtoehoks on jääny se, mitä eniten pelkäät sun suhteelle. Hassuinta ehkä on se, että Roope sano "jos sä vihaat mua nii kerro mulle sit jooko syy siihen". Mä en vihaa sitä. Mä oon suurimmaks osaks aiheuttanu tän kaiken. Itteeni mä tässä vihaan, jos jotaki. Musta tuntuu, et rakastun siihen ihmiseen joka kerta ku nään sen nii uudestaa ja uudestaa. Se ei vaan lopu. Ihanko perhosii menis mahas sillee tuhansia, miljoonia.

Aina sanoin itelleni, että mä parannan nyt käytöstäni. En menettäis sitä ihmistä. En osaa pitää lupausta itelleni. Aina se pettää jossain pisteessä. Mun tekis mieli heittää jokainen vaate levälleen mun huoneessa, hajottaa paikkoja, kuunnella surullista musiikkia ja syödä suklaata. Mut millä ostan, kun ei oo rahaa. Indeed, en millään. Enkä lähe huoraamaan keskustan pikkukujille rahan takia.

Mun tulee ikävä sitä kosketusta. Mä tunnen edelleen kuinka mun mahanpohjasta ottaa kun se pussaa mua. Se tunne on liian ihana unohdettavaks. En mä pysty unohtaa sitä muutenkaa. Kukaan ei oo saanu mulle samanlaista oloo ku Roope. Ei kukaan. Kirjaimellisesti, enkä nyt valehtele. Mun rakkaus sitä kohtaan tuskin koskaan sammuu, en oo ikin tuntenu tällei mitään _näin_ voimakasta.

Vaikka epätodennäköseltä se tuntuukin mut mun mielessä on tällä hetkellä kaks asiaa. Hommaan itteni kouluun viikon päästä ja tuntee kuinka mun unelma toteutuis. Se unelma on se epätodennäköisin osa. Eihän sitä siis ikinä tiedä mitä elämä tuo tullessaan mutta silti. Tuskin koskaan enää saa mun elämää kokonaisuudeks. Koskaan.

Iskekää mua puukol niskaan.