I walk this empty street, on the boulevard of broken dreams

Mä heräsin tänää yheltätoista ja päätin, et tänään mä liikun tota lähipuistoo pidemmälle. Okei, löysin itteni sitten loppupeleissä Helsingin keskustasta noin kello puoli kolme. Pyörin kampissa puol tuntia ja Nana laitto mulle viestin, että jos tulisin steissille sitä vastaan. No mitäpä mä muuta olisin keksiny.... Nothin'. Lähin siitä sitten metrolla steissille (istuin metrossa jopa minuutin) ja menin laiturin päätyyn oottamaan, että Nanan ja tän jonkun kaverin juna saapuis.

Me pyörähettiin Forumis hakemassa Nanalle huppari, mentiin siitä sitten kampin edustalle pyörimään ja istumaan. Siinä oli jotain Nanan kavereita ja kaverin kavereita. Nanan junaseurana oli Jori ja sillä oli skitta mukana. Joku Nanan kaverin kaveri tuli siihen. Rakastuin sen tatuointeihin ja tyyliin. Hui apua. Siin se sitten pyyti Jorilta skittaa, et kokeilis vähän. Se tatuoitu tyyppi soitteli siin biisei ja laulo niitä. Tuntu jotenki tosi epätodelliselta tilanteelta. Siis se, että porukassa on elävää musiikkia, tuttuja, jutustelua ja naurua. Oli jotenki tosi jees meininki. Never before felt that in HKI.

Mutta, mulla on edelleen se yks henkilö.. Noin 300km päässä musta. En tiedä tarkalleen sen olin paikkaa tällä hetkellä. Mutta siellä se on. Mä saan sen vittuuntumaan muhun. Silti se jaksaa sanoo samat asiat tuhanteen kertaan. Oon paranoid, enkä mä voi sille mitään. Okei, voin opetella hillitsemään sitä. Mutta se ihminen on se yks ja ainoo, jota rakastan. Jonka kanssa haluan elää. Mä en tiedä tietääkö se. Toivotaan.

Se ihminen on one and only. Muita en halua. Mä tuun vihaa itteeni ehkä eniten, jos mun pitää päästää siitä irti. Asioille ei joo voi mitään, ne tapahtuu jos ovat tapahtuaksee. Se on okei. Mut jos mulla on mahollisuus vielä. Mä haluan saada tietää varmaks sen mahdollisuuden olemassaolon. Mä haluan hyödyntää sen. Ja tällä kertaa mä vittu todellakin hyödynnän. Mä en todellakaan halua epäonnistua nyt. En. En. EN.