Olen kova tyttö jännittämään. Ensimmäinen päivä uudessa opiskelupaikassa tai työssäoppimispaikassa, kaverin tai kumppanin kaverin tuparit täynnä tuntemattomia ihmisiä, autolla ajaminen pitkän ajan jälkeen,... Oli asia mikä hyvänsä, jännitän. Ehkä jännitän sitä, ettei muut pidä minusta. Tai sitten jännitän sitä, ajanko autolla sittenkin ojaan nyt, kun onkin liukasta.
Tiedän kokemuksesta, ettei jännittäminen paranna tilannetta eikä todellakaan vie epämukavaa kokemusta pois minun luota. Tilanne on kohdattava ja yleensä se päättyy hyvin leveisiin hymyihin ja ylpeyden lämpimään tunteeseen itsessä.
Minulla alkoi tänään aiheeseen liittyen ensimmäinen lähihoitajan työssäoppimisjakso, päiväkodissa. En ole luonnostaan lastentarhatäti eikä minusta varmaan sellainen tulekaan, joten TODELLAKIN jännitin aamulla autossa, kun minut vietiin harjoittelupaikkani parkkipaikalle. Kuinka epämukavalta tuntuukaan jännittää niin, että hikoiluttaa, itkettää, kokee vilunväristyksiä, mahaan sattuu (olen aivan varma että siellä käveli 10 000 Tyrannosaurus Rexiä...)? Voin kertoa, äärimmäisen epämukavalta.
Onneksi on ensimmäinen päivä takana, huomenna ei ole enää jännitystä samalla tavalla. Saatan ehkä hieman kauhistella niitä lasten tauteja, mitä päiväkodissa jyllää, toivottavasti selviäisin ilman tartuntaa!
Mitä te jännitätte? Hankalia sosiaalisia tilanteita, kauppaan menoa, työhaastatteluja...?
Taisin tuossa välissä torkahtaa muutamaksi kymmeneksi minuutiksi. Uni teki hyvää, nyt vaan täytyy siivota ennenkuin lähden liikkeelle. Olen saanut kamalan sotkun aikaiseksi täällä eikä oikein enää löydä pintaa mihin laskea kokislasin. Hienosti taas minä!
Irma on vauhkona telkkarin aiheuttamasta heijasteesta ikkunassa. Luulee jonkun oikeasti kävelevän ulkona. Raukka. Korvat kylläkin kärsivät tässä kiljunnassa.
Hyvää yötä apes!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Leave a comment, please!