Etkä sä pysty lentään siivet katkenneena, se sinut murtaa hiljaa

Once upon a time there was a girl. Such a cute girl. I think she was the cuties girl I've ever met. I thought she would never talk to me online or in real life. Suddenly (it was last days of September) she added me on Facebook. I accepted the friend request sended by her. I was in hospital's psychiatric section. She started talking. She really did. It raised my hopes up with life. Right then I realized that I will survive. I really will. And I actually survived. Until now. Between these days, there was so many other days, months when I was extremely happy, enjoying of living on Earth. Now, I really don't know what to do.

Mä en vittu tiedä nyt yhtään mitään. Mä en tunne mitään. En vihaa, en rakkautta, en iloa, en surua, en pelkoa, en yksinkertasesti mitään. Tästä olosta tulee kauheet flashbackit viime syksystä. Tää olotila toistuu taas. Enkö mä pääse tästä ikinä irti?

Ja niin on mun pääkin. En jaksa ajatella enkä miettiä, mikä ois parasta tässä tilanteessa. Haluan vaan irti. Vapautua. Tavalla tai toisella. Mieluummin sillä kivemmalla tavalla. Se ei_niin_kiva tapa saattais murtaa mut lopullisesti. Ihanku mun niskaa ei muutenki jo satais tarpeeks paskaa. For real.

Mä en haluais ajatella noin. Enkä ajattelekaan. En tosin kylläkään osaa olla yksin. Sen kerran ku mä löysin ihmisen, josta välitän enemmän ku mistään nii en halua myöskään elää ilman sitä ihmistä. Ajatus tappaa. Sisältä ja päältä. Okei, pelkästään sisältä. En mä riudu kuolleen näköseks päällisin puolin, onneks. Olisin liian karun näkönen siin vaihees.

Mä en haluu unohtaa mulle tärkeitä ihmisiä, jotka unohtaa loppupeleissä mut. Huono tapa, mä tiedän. En vaan osaa olla ajattelematta niitä kivoja hetkiä, jotka oon saanu kokee niitten ihmisten kanssa, jotka loppupeleissä on tehny mulle paskasesti. Kun mut jätetään, mä sorrun itseinhoon, itsetuhoisuuteen, I have suicidal thoughts and stuff.. Mä oon kyllästyny olee puhumatta tämmösistä henkilökohtasista asioista, koska niin moni noista jo tietää. Asiat leviää, halus tai ei. En ehkä vaan osaa valita luottoihmisiä oikein. En tiedä.

Oikeesti mä vihaan tätä mun en_osaa_olla_vihainen_tyyliä. Ei mullä kyllä oo ees oikeutta vihata ihmisiä tällä hetkellä, vaikka kuinka tekiskin mieli. Ei ne oo tehny mitään pahaa. Vielä. Ehkä ei koskaan teekään. Huono sanoo, koska en tunne niitä niin hyvin sanoakseni jotain tähän asiaan. Aika näyttää. Sitten osaan sanoa jotain. Ehkä. We'll see.

Ei helvetti oikeesti. Viekää mut jonnekin kauas pois. Semmoseen paikkaan, jossa saan olla yksin ja itkee tätä oloo pois. Haluan tavallaan vielä elää tässä maailmassa ja kokee erinäisiä asioita, joita en tässä nyt ala luettelemaan.

"Jos se ei tapa, se todellakin hajottaa"

Anteeks mun masentuneisuus. Yritän parantaa mun asennetta pian. Viimeistään siihen mennessä ennenkuin kirjoitan tänne taas uudestaan. Nyt mä vaan itken. Kiitos moi.