On hauska pelata ajatusleikkiä. Miten olisi oman elämäni laita tällä hetkellä, jos en ikinä olisikaan alkanut seurustella Teean kanssa? Missä olisin menossa ja mitä tekemässä? Mitkä kaikki asiat olisivat toisin?
Minä todennäköisesti olisin palannut takaisin Kuokkalaan itsenäisen elämäni alkunurkille. Eläisin tuhlaillen enkä olisi ikinä onnistunut saamaan itseäni silmälasiostoksille. En olisi päässyt kiintymään hieman takajalkojaan harottavaan Irma-tyttöön. En olisi edes ajatellut ottavani Ranskanbulldoggia.
Joisin aamukahvini aina yksin, söisin edelleen ruokani sängyllä katsellen sarjoja DVD'ltä pleikkarin kautta. Murehtisin turhanpäiväisiä asioita ja ihmisiä tajuamatta täällä olevan tärkeämpiäkin asioita, joista kantaa huolta ja murhetta. Tuskin olisin päässyt nyt keväänä kirjoittamaan YO-kirjoituksiin. Ainakin olisin myöhästynyt. Eikä se oikeastaan lämmittäisi kamalasti.
Ajatus aloilleen asettumisesta olisi liian suuri ajateltavaksi, pelottavan suuri. Miksi edes ajattelisin semmoista? Eihän minulla todennäköisesti edes olisi suhdetta. Tai ainakaan mitään vakavaa, pelleilyjä ehkä.
Se kaikki minkä jätin taakseni Teean takia ja, kuinka mä olen muuttunut meidän suhteen alusta. Toisen ihmisen kanssa eläminen kasvattaa aivan mielettömästi. "Ainiin, pitää muistaa ottaa huomioon sunkin mielipide!", "Ai sä et haluakaan bailata tänään...." tai "Rakas, miten sinä voit?". Viimeisimpänä esiintyikin kysymys, mitä käytetään liian harvoin. Ystäviä nähdään, poltetaan tupakat ja pälätellään turhanpäiväisiä eikä oikeastaan milloinkaan aloiteta keskustelua "Moi, mitä sulle kuuluu?", "HELOO, WADAPS???!" tai miten tahansa muuten.
Pakko muistaa ottaa toisen tunteet huomioon. Itse olen surkea siinä. Mutta vuosi sitten olin vielä surkeampi, joten pientä parannusta näen itsekin.
ARr, tämä postaus on kulkeutunut mukanani ties kuinka kauan ilman sen hienompia yrityksiä kirjoittaa tätä loppuun. Jos nyt kuitenkin sen tekisin.
Pitäisikö oikeasti yrittää kirjoittaa jotain suurta, jos sellaiseen ei ole ajatusta? Itse en jaksa, en edes ajatella. Puuduttaa koulussa istuminen ja hieman ahdistaa viikon päästä alkava työssäoppimisjakso. Huolestuttaa eniten se, etten muistakaan yht'äkkiä mitään. En osaakaan käyttää Latex-tulostinta. Tai, jos joudunkin ottamaan tilauksia vastaan. Enhän minä osaa sellaista. Saatikka sitten ottaa maksuja vastaan kortinlukupäätteellä.
Entä, jos minusta ei enää pidetäkään siellä? Eihän se olisi edes mahdollista. Kaikkihan minusta pitävät. Näin oletan.
Olen tällä hetkellä takaisin Viitaniemessä, Roland Akatemiassa. Tämä kemikaalien käry ja kätky eivät tee keuhkoille, aivoille tai millekään aistilleni hyvää. Silmät tuntuvat savuisilta, ärtyneiltä ja nenän limakalvoja kiristää. Ei ole ollut ikävä tätä myrkytystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Leave a comment, please!