Nyt on ihan tosi kyseessä

7.6.2018

Nimittäin elämäntapamuutos, täältä mä tulen.

Enkä nyt tarkoita mitään uskomatonta täyskäännöstä vaan pieniä askelmia oikeaan suuntaan. Vähitellen kokoan itselleni sopivaa terveellisempää elämää, elämäntapaa ja koitan tehdä moisesta itselleni rutiinia. Kaikki lenkkeilyt, salilla käymiset, salaatti voisi kuulua jokakertaiseen ruokailuun. Tällaisia esimerkkejä. En todellakaan kiellä itseltäni aina yhtä syntistä McDonald'sia tai suklaata (sitähän tekisi mieli entistä enemmän moiset pahuudet).

Tosi kyseessä on myös nyt, ensimmäinen aamuvuoro yksin. Miettikää toverit, oon ihan oikeasti ohjaaja! Tää on todella siistiä, työkaveri sanoi mulle yhtenä päivänä iltavuoron alussa "Tervetuloa ihan ohjaajan paikalle tällä kertaa! Et oo opiskelija enää, haha!". Vitsi, miten hyvältä ton kuuleminen tuntui. Itsekin taisi sisäistää paremmin sen, että hei, mähän olen oikeasti töissä enkä opiskelijan roolissa. Mulla on selvästi enemmän vastuuta ja teen oikeasti vuoroja myös yksin. Alkuun se oli todella pelottava ajatus mutta ei tämä olekaan niin kamalaa. Hommat on hoidettu jo nyt, aikataulussa ollaan pysytty paremmin kuin hyvin ja onhan tämä suorastaan luksusta saada mahdollisuus tehdä KAIKKI itse. Jälkikäteen ajateltuna ei edes haittaa olla yksin.
Jännitin kuitenkin tätä vuoroa niin paljon, että en saanut yöllä nukuttua. Ja en tarkoita sellaista pientä pyörimistä tai heräilyä, en nukkunut kirjaimellisesti ollenkaan. Silmiä lepuutin välillä mutta ei se uni vain koskaan tullut. Tämä päivä mennään siis näillä samoilla silmillä kuin eilinen iltavuorokin mutta työnä tämä on just sitä mistä tykkään eli sen puolesta löydän aina jostain sitä energiaa. Ja tietysti kahvi pyörittää koneistoa tehokkaasti.

Sanotaanko näin, että olen tosi tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Mulla on kaikki hyvin, mulla on kaikki mitä voisi toivoa; maailman mahtavin poikaystävä, kohta uusi ammatti, kesätyö, terveyttä, koti, perhe... Jatketaanko loputtomiin?
Mutta siinähän se onkin, että muistaisi ne hyvät asiat vielä huomennakin, kahden viikon päästä, vuoden päästä. Muistaisi vain ne positiiviset jutut, koska alakulon pohjamutiin tipahtaa niin helposti eikä sieltä enää pääse pois yhtä vikkelästi.

Arvatkaa mitä! Juuri nyt teen sitä työtä, mistä tykkään niin mielettömän paljon. Ei tuntuisi edes pahalta olla täällä vaikka 10 vuotta eteenpäin. Olen kuin elementissäni ja koen suuria tähtihetkiä jokaisessa vuorossa, minkä teen. Sehän on aika palkitsevaa, eikö olekin?

Ja tämä teksti sisältää paljon käännöksiä, muutoksia ja hassuja tilanteita. Kuin oikea elämä konsanaan.

11.6.2018

Koska mainitsen tästä ihan ääneen, tämän on tapahduttava eikä sitä horjahdusjäätelöä voi ostaa. Söin eilen mun viimeisen jäätelön. Ja samalla puraisulla loppui makean ylensyöminen, limsan ääretön juominen ja tilalle astui vesi, kasvikset ja oikeasti hyvä, tasapainoinen ruoka. Sen verran annan siimaa itselleni, että sen kerran ollessani krapulassa (kerran puolessa vuodessa) saan käydä mäkkärissä. Enkä mikää absoluuttinen kieltäytyjä ole, kielto lisää himoa ja tuskaa.

Katsotaan, miten tässä käy. Jee!