Sun pitää osata niellä ylpeytes välillä

Jokaisen elämässä on asioita, joista on päättäny ylpeytensä takia luopua. Luopuu jostain asiasta, vaikka se tuntuis kuinka oikeelta. Se on se saatanan ylpeys, mikä estää meitä tekemästä seuraa siirtoo.
Esimerkkinä otat lopputilin yheltä duunipaikalta ja sanot, ettet enää ikinä mee samanlaisiin hommiin. Mutta ajan mittaan ne hommat alkaakin tuntumaan siltä omalta jutulta. Et kuitenkaan hae niihin hommiin, koska oot joskus sanonu, ettet tee niitä enää. Sama parisuhteissa. Erootte jonkun kanssa, uhoot kuinka unohat sen ihmisen etkä enää ikinä halua sitä takasin. Pian sä oot lähes tulkoon polvillas sen eessä kinuamassa sitä takasi. Taino et oikeesti ole, koska sulla on sun ylpeys. Et sä vois enää mennä sen oven taakse, koska kerran sanoit ettei enää ikinä..

Me puhuttii siskon kanssa tästä aiheesti tässä yks hassu päivä. N painotti sitä, että pitää osata joskus unohtaa oma ylpeytensä tehdäkseen niitä asioita, joista oikeesti nauttii ja, joista tulee aidosti onnelliseksi. Oli sitten uhonnut vaikka kuinka monta kertaa kuinka ei ikinä enää koskaan. Vaikka olisi luvannut ympärillä oleville ihmisille olevansa tekemättä sitä jotain. Koskematta siihen ihmiseen. Mutta, jos se oikeesti tuntuu oikeelle, antakaa palaa.
Näissä asioissa ei oo sitä oikeeta toimintatapaa. Joillakin on vaikeuksia antaa ylpeyden olla, toiset pystyy nielemään sen helpostikin. Jokainen toimii miten omaksi parhaakseen näkee. Se on ehkä parasta tässä. Ketään ei taota toimimaan tietyn mallin mukaan. Jokaisen oma siirto on täysin uniikki, täynnä sen ihmisen omaa persoonallisuutta.

Oon itkeny tänä yönä varmaan jo kaks tuntia. Mä olen miettinyt tosi paljon asioita enkä mä todellakaan tiedä mitä tehdä. Jokaisessa asiassa on puolensa enkä mä osaa päättää kumpi on se oikee valinta. Riippuu ihmisistä. Osan kohalla mä tiedän tarkalleen sen toisen osapuolen toiminnan perusteella. Pari ihanuutta on edelleen mysteereitä. Mua jollain tavalla ahistaa se. Mun oma tietämättömyys. Mun oma riittämättömyys. Ei riitä kauneus, jos on kusipään luonne.
Mitäköhän siinä vaiheessa tapahtuu kun on oikeesti niin täynnä tätä kaikkee, ettei enää päähän mahu eikä vaan jaksa? Mä oon miettiny sitä, koska mulle ei nähtävästi oo vielä käyny nii. Tippuuko ihminen kokonaa elämän kiertokulusta vai pääsekö se takas kärryille ensin hieman koottuaan itseään? Haluan tietää.