Koulupanikointia ja vapinaa

Koulut alkoi eilen ja tätä ahistuksen määrää. Nää uudet ykköset on kauheita eikä niillä oo minkään näköstä kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Sillon ku mä kävelen käytävällä ni ne saa väistää meitsiä, ei toistepäi. En tykkää. Mä oikein haistan metrien päähän sen testoteronimäärän ja se ällöttää. Haluan pois tästä rakennuksesta nyt heti kiitos. Tai sitte tehkää jotain näille ihmisille täällä.

Mutta siis, tänään. Mä menin koululle ihan ajoissa ja näi mutta sitten mukavasti mulla iski ahistus siitä kurssista, mille olin menossa. Kaikki ne vieraat ihmiset, ei vaan kykene. Mä juoksin vessaan, mua ahisti niin paljon että oksetti. Itkin typyjen vessassa äänetöntä itkua, koitin rauhotella itteeni ajatuksella puoltoista tunnin päästä alkavasta kolme tunnin hyppäristä. Mutta ei, halusin ne hypyt heti silloin.
Lähin siitä sit ettimään luokkaa, mä panikoiduin käytävillä, kun en löytäny oikeeta paikkaa, missä mun ois pitäny olla jo siihen aikaan aamusta (kello oli 0815). Mä yksinkertasesti luovutin. En jaksanu enää. Menin sitten ruokalaan istumaan ja odottamaan kahvion aukeemista. Siinä hengittelin rauhallisesti ja kunnolla, ei mitään hyperventilaatiohengitystä enää. Muistan, kun kävelin koulun vahtimestarin ohi paniikin näkösenä ja sen ihmisen ilme oli kyllä aikalailla näkemisen arvonen.

Nyt oppilaskunnantiloissa kuuntelemassa suomiräppiä ja kokoomassa itteeni. Mulla oottaa repussa Kelan koulumatkatukilappuset. Koitan onneeni, jos vaikka saisin tukia siitäkin huolimatta, että tosissaan tossa Kuokkalassa asustan. Eli siis noin 3 km päässä koululta.