Projektina hyvä elämä?

15.6.2018

Funny thing, että osa niistä mukamas hyvistä valinnoista tuppaa osottautumaan huonoiksi ja jollain tapaa vääriksi valinnoiksi. Milloin tietää tekevänsä oikeasti oikean valinnan? Miten voi ikinä olla varma? Herääkö oikeasta vaihtoehdosta tietynlaisia fiiliksiä, sellaisia lämpimiä ja positiivisia?
Mutta kyllähän niistä vääristäkin tulee ensin noita kivoja oloja mutta myöhemmin aukeneekin paholaisen luoman paratiisin ovet...

Mä ajattelin koota muutamia pohdintoja, ajatuksia, oivalluksia ja sen sellaista asioita, jotka mun mielestä kuuluu hyvän elämän määritelmään. Kerron omia fiiliksiä, kun ollaan isojen ja hieman pienempienkin päätöksien edessä sekä tuntomerkkejä eri valinnoista (hyviä, vääriä, huonoja, oikeita).

Pistin googlen hakukenttään: "Mistä koostuu hyvä elämä?" Vastauksena osui silmään ensimmäisenä SK'n artikkeli, johon oli 10-91 -vuotiaat vastanneet. Vastauksista nousivat selkeästi esille useampia juttuja mutta niistä ensimmäisenä ollut on myös omasta mielestäni hyvän elämän se ihan ydinjuttu; Hyvä elämä sijaitsee ennen kaikkea jokaisen pään sisällä, se on asennekysymys. JA ennenkuin kukaan ehtii tulla mussuttamaan jotain ylimääräistä niin read this: asennekysymys henkilökohtaisen mielenterveyden sallimissa rajoissa. Siltikin voi iloita tavallisista, arkisista asioista, yrittää ylläpitää hyviä suhteita perheeseen, kumppaniin ja ystävään.

Ja omasta mielestäni asioiden katuminen katkeroittaa ja hankaloittaa elämästä iloitsemista. Minä en kadu mitään mutta on tietenkin asioita, joita en muistele hymyillen. Saatan hetkittäin elää menneisyyden muistuttelemana mutta siitäkin on mahdollisuus päästä irti. Eikä kyse ole menneisyydessä kiinni roikkumisesta vaan menneisyyden jättämistä jäljistä.

Eletään hetkessä. Huominen on huomenna, vuoden päästä voin olla missä vain ja rakastetaan sitä, mikä tuntuu just nyt hyvälle. Ei sais jäädä junnaamaan sellaisten asioiden äärelle, mitkä ei miellytä, mitkä ei tunnu hyvälle. Sellainen syö miestä. Eikä koskaan sais toimia miellyttääkseen muita. Eikä sekään ole ok saarnata toisille tavoista, jotka ovat vain sinun mielestäsi väärin. Törkeän hyvä esimerkki on kaikkien huulilla oleva vegaanisuus, "liha on murha" ja "olet villieläin, kun syöt lihaa". Hyvä, että olet löytänyt itsellesi tien, jota kulkea mutta se ei tarkoita, että kaikkien on seurattava esimerkkiäsi. Liha on hyvää ja se on osa suomalaista ruokakulttuuria. Suomessa lihateollisuus työllistää vielä suhteellisen monia, vegaanit yrittää viedä suomalaisilta työt? Mutta ei sekään ole ok, että lihansyöjät huutaa kasvissyöjille "painukaa vittuun!". Jos me löydettäisiin kaikki sellainen yhteinen sävel, että ilmapiiristä muodostuisi sellainen kivan seesteinen. Ois kiva!

Juttelin tästä itseasiassa meidän kokelaan kanssa (huipputyyppi!) ja hän itse kasvipainoitteisen ruokavalion harjoittajana ei ymmärrä myöskään muiden vegaanisten tovereidensa absoluuttista kieltäytymistä lihasta ja sekopäistä saarnaamista lihansyönnistä. Funfunfun!

***

Meistä jokainen on kamppaillut joskus sen oikean löytämisen kanssa. Kohdalle on osunut ihmisiä, jotka ovat alkuun tuntuneet ihan parhailta koskaan mutta jossain vaiheessa on huomattu ne hiljaiset ongelmat, jotka salakavalasti hiipivät suhteeseen. "Ehkä hän ei ollutkaan se oikea tyyppi mulle" tai "Ehkä minussa olikin se vika, etten mä ollutkaan sille se oikea eikä se sen takia arvostanut tai kunnioittanut mua".
Mutta voin toverit omasta puolestani sanoa, että kyllä sen herttinen sentään tunnistaa, kun se oikeasti oikea ilmestyy tohon nenän eteen. Kaiken jälkeenkin sä haluat vaan takaisin sen toisen luokse, alusta asti voit nukkua taukoamatta toisen vieressä, vaikka ette edes asuisi yhdessä. Se toinen ihminen ei ahdista eikä se painosta sua vahingossakaan. Riitojen aikana ei käy pienessä mielessäkään ero tai tauko vaan sulla on luja tahto korjata kaikki etkä koe tarpeelliseksi keräillä vanhoja sen hetkiseen riitaan kuulumattomia selvittämättömiä asioita jostain muutaman kuukauden takaa.
Kunnioitat toista täysin, etkä halua satuttaa sitä toista. Sä olet valmis tekemään oikeasti kaikkesi hänen eteen ja se toinen kyllä on huomannut sen. Voit mennä katumatta oman sen sellaisen comfort zonen yli ihan vain, jotta se toinen olisi onnellinen. Oikean kanssa yhteiselo tuntuu helpolta, kivuttomalta, kevyeltä ja parhaalta asialta koskaan. Sen oikean kanssa kaikki vaan loksahtelee paikoilleen.

Nyt kun jäin lukemaan tätä tekstiä pienen tauon jälkeen, eihän tässä ole sellaista selkeää punaista lankaa mitä seurata edes. Hieman sekaisin koko juttu mutta olkoot. Viiden työvuoro alkaa näkymään ja tämä kyllä verottaa ihan mukavasti. Tänä aamuna olisin voinut ryömiä jonnekin maakuoppaan sikiöasentoon ja jäädä sinne. Aamupala olisi pitänyt olla valmiina 07:15 mutta sain keitettyä puuron loppuun (keitin elämäni ensimmäisen kerran puuroa kattilassa) myöhässä ja tarjolle sain sen laitettua vasta 07:25. Elämäni kamalin tunne on epäonnistuminen. Pelkään sitä. Mutta asennekysymys, ensikertalaiseksi onnistuin ihan hyvin.

18.6.2018

Ja siis jatkaakseni tällaista ajatuksetonta tekstiä vielä, vaikka tekisi joskus ja hieman useamminkin virheitä, tärkeintä on pystyä myöntämään muille ja etenkin itselle tehneensä väärin. Tilannetta ei edesauta jääräpäinen käytös ja nokka pystyssä kulkeminen "minä olen aina oikeassa, minussa ei ole mitään vikaa". Sorrun tähän itsekin mutta aina pyrin ennemmin tai myöhemmin pyytämään anteeksi idioottimaista käytöstäni ja korjaan tilanteen.
En tiedä, pohdinnat jäivät aikalailla taka-alalle... Tätä tämä on, kun kirjoittaa työvuoron seassa jotain.
Anyhow, ihkua uuden viikon alkua puput!

Yleispätevä mussutus

Okei toverit, jatkaakseni tätä terveellistä linjaa minun on ilmoitettava, että koin eilen ensimmäisen vastaiskun. Söin päivällisellä varmaan kolmen ihmisen annoksen kirjolohipyöryköitä, perunamuussia ja punajuurisalaattia. Todella heikko alku mutta tilanne on hallinnassa. Latasin eilen puhelimeeni ruokapäiväkirjan tyylisen appin, ihan vain siis katsoakseni omia ravintotottumuksia, vähän pystyn seuraamaan energian saantia ja samalla saan seurattua myös vedenjuontiani. Jännittävää kyllä.

Tiistaina oli myös ensimmäinen kertani salilla, vähän ehkä ahdisti ja jännitti. Siitä oli kuitenkin 1,5 vuotta, kun minut on saatu salille viimeksi. Herranjestas oikeasti ja liikkeistä kyllä huomaa, ettei sali ole ollut lempipaikkani sitten koskaan. Ehkä eniten minua huolestuttaa se, että toiset salieläimet seuraavat minua ja arvostelevat "Väärin meni tuokin liike", "Jos olisin toi, liikkuisin vain pimeällä" tai muuta yhtä näppärää ja kaunista. Mutta tosi asiahan on se, ettei niitä muita oikeasti edes kiinnosta mitä muut tekevät. Ehkä se tuijottelu on vain aloittelijan hommaa...
Anyhow, katsotaan kauanko tämä into parempaan elämään kestää. Tietysti toivotaan, että mahdollisimman kauan. Tänään ajattelin käydä lenkillä kuitenkin.

Mutta tästä tämä (ehkä) lähtee, kunhan vaan saisi kaiken jossain vaiheessa sellaiseen kohtalaiseen tasapainoon. Sitä kautta siitä healthier lifestylesta tulee sitten oikeasti tapa eikä vain asia, jota ihailla.
Eikä ole edes mitään aasin siltaa seuraavaan juttuun mutta toukokuun lopulla mä hoidin pari "kuvauskeikkaa" (puhun, kuin olisin ammattivalokuvaajaa *clearing throat) ja oikeastaan nautin siitä, kun sain ääneni kuuluviin ja mielipiteitäni kuunneltiin ja ne otettiin oikeasti tosissaan. That felt awesome ja tietysti oon mukana ensi kerrallakin!

Ja, koska ylenpalttinen sössötys rakkaudesta ei koskaan ole liikaa... Huomenna, perjantaina meidän yhteistä aikaa on takana jo 9kk, 9KK! Ihan uskomatonta, miten aika on mennyt ja siis toihan on 3/4 vuosi, tosi siistiä. Enkä mä todellakaan sano, että tää 9kk olisi ollut jotenkin piece of cake, päinvastoin. Tänä aikana on oikeasti huomannut, kenen takia taistella, kenen kanssa tosissaan haluaa olla loppuun asti yhdessä, who is worth it.
Mä koen päivittäin suurta ihailua meistä, meidän yhteisistä kokemuksista ja vaikeuksista, siitä kuinka me ollaan selvitty niistä kaikista. Tietenkään parisuhteen ei kuulu olla mikään "päivä kerrallaan" -selviytymiskamppailu ja näistähän me ollaan puhuttukin.
Kaiken kaikkiaan juuri tuo tyyppi mun vieressä tekee musta maailman onnellisimman naisen ja se on etuoikeus, että saan nukahtaa joka ilta tuon viereen. Se ei ole koskaan itsestäänselvyys, että tuleeko toinen mielellään nukkumaan samaan sänkyyn tai haluaako se syödä iltapalaa sun kanssa. Pieniä asioita ehkä mutta loppujen lopuksi, kun miettii niin kyllähän sitä on aina hiton onnellinen just tollasista jutuista. Mä en oikeastaan koskaan henkilökohtaisesti ole ollut sellainen ihminen, kuka itse pitäisi toista tiukasti kaikussa, kunnes toinen nukahtaa ja vielä sen jälkeenkin. Minä olen ollut aina pikkulusikka tai jotenkin muuten se, kuka otetaan kaikkuun ja herttinen, jos mut on jätetty yksin nukkumaan seinän viereen. Screw you olen sanonut ja ollut sen jälkeen hiljaa. Mutta oikeasti jätkät hei, kaikussa nukkumistakin parempaa on pitää just siitä omasta tyypistä kiinni ja nukahtaa tietäen, että se toinen on sun sylissä turvassa.
Kerran (tää on oikeasti quite cute) nukuttiin koko yö sängyn eri reunoilla mutta oltiin nukuttu kuitenkin käsikädessä. Mä rakastan tota jätkää niin paljon, että mun vatsassa menee vaan perhosia, kun mä ajattelen sitä. Oh.

Mussunmussun, miettikää millasia hyviä juttuja teillä on meneillään nyt!

Nyt on ihan tosi kyseessä

7.6.2018

Nimittäin elämäntapamuutos, täältä mä tulen.

Enkä nyt tarkoita mitään uskomatonta täyskäännöstä vaan pieniä askelmia oikeaan suuntaan. Vähitellen kokoan itselleni sopivaa terveellisempää elämää, elämäntapaa ja koitan tehdä moisesta itselleni rutiinia. Kaikki lenkkeilyt, salilla käymiset, salaatti voisi kuulua jokakertaiseen ruokailuun. Tällaisia esimerkkejä. En todellakaan kiellä itseltäni aina yhtä syntistä McDonald'sia tai suklaata (sitähän tekisi mieli entistä enemmän moiset pahuudet).

Tosi kyseessä on myös nyt, ensimmäinen aamuvuoro yksin. Miettikää toverit, oon ihan oikeasti ohjaaja! Tää on todella siistiä, työkaveri sanoi mulle yhtenä päivänä iltavuoron alussa "Tervetuloa ihan ohjaajan paikalle tällä kertaa! Et oo opiskelija enää, haha!". Vitsi, miten hyvältä ton kuuleminen tuntui. Itsekin taisi sisäistää paremmin sen, että hei, mähän olen oikeasti töissä enkä opiskelijan roolissa. Mulla on selvästi enemmän vastuuta ja teen oikeasti vuoroja myös yksin. Alkuun se oli todella pelottava ajatus mutta ei tämä olekaan niin kamalaa. Hommat on hoidettu jo nyt, aikataulussa ollaan pysytty paremmin kuin hyvin ja onhan tämä suorastaan luksusta saada mahdollisuus tehdä KAIKKI itse. Jälkikäteen ajateltuna ei edes haittaa olla yksin.
Jännitin kuitenkin tätä vuoroa niin paljon, että en saanut yöllä nukuttua. Ja en tarkoita sellaista pientä pyörimistä tai heräilyä, en nukkunut kirjaimellisesti ollenkaan. Silmiä lepuutin välillä mutta ei se uni vain koskaan tullut. Tämä päivä mennään siis näillä samoilla silmillä kuin eilinen iltavuorokin mutta työnä tämä on just sitä mistä tykkään eli sen puolesta löydän aina jostain sitä energiaa. Ja tietysti kahvi pyörittää koneistoa tehokkaasti.

Sanotaanko näin, että olen tosi tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Mulla on kaikki hyvin, mulla on kaikki mitä voisi toivoa; maailman mahtavin poikaystävä, kohta uusi ammatti, kesätyö, terveyttä, koti, perhe... Jatketaanko loputtomiin?
Mutta siinähän se onkin, että muistaisi ne hyvät asiat vielä huomennakin, kahden viikon päästä, vuoden päästä. Muistaisi vain ne positiiviset jutut, koska alakulon pohjamutiin tipahtaa niin helposti eikä sieltä enää pääse pois yhtä vikkelästi.

Arvatkaa mitä! Juuri nyt teen sitä työtä, mistä tykkään niin mielettömän paljon. Ei tuntuisi edes pahalta olla täällä vaikka 10 vuotta eteenpäin. Olen kuin elementissäni ja koen suuria tähtihetkiä jokaisessa vuorossa, minkä teen. Sehän on aika palkitsevaa, eikö olekin?

Ja tämä teksti sisältää paljon käännöksiä, muutoksia ja hassuja tilanteita. Kuin oikea elämä konsanaan.

11.6.2018

Koska mainitsen tästä ihan ääneen, tämän on tapahduttava eikä sitä horjahdusjäätelöä voi ostaa. Söin eilen mun viimeisen jäätelön. Ja samalla puraisulla loppui makean ylensyöminen, limsan ääretön juominen ja tilalle astui vesi, kasvikset ja oikeasti hyvä, tasapainoinen ruoka. Sen verran annan siimaa itselleni, että sen kerran ollessani krapulassa (kerran puolessa vuodessa) saan käydä mäkkärissä. Enkä mikää absoluuttinen kieltäytyjä ole, kielto lisää himoa ja tuskaa.

Katsotaan, miten tässä käy. Jee!

Kuinka uskottavaa sepostusta?

Tuossa kirjoittelin ihan muista aiheista juttuja, kun välissä luin kirjoittamani tekstin rakkaudesta. Olihan se nyt ihan uskottavaa tekstiä mutta tuo sössötys, minkä kirjoitin hetki sitten... Huhhu, aika taikauskoinen saa olla, että sitä lehmänsontaa joku uskoo.
Tosin se oli niin uskomatonta tekstiä, että pakko sitä on uskoa. Kaikki, mitä ei muka voisi uskoa todeksi, on yleensä oltava totta. Näillä suvussani kulkevilla puheenlahjoilla myös pigviinit ovat yllättäen yhtä älykkäitä eläimiä (meinasin ensin kirjoittaa, että nisäkäs) kuin ihmisetkin.

Tuo viimeisin on oikeasti tosijuttu. Kerran kokeilin onneani ja mainitsin kaverilleni lukeneeni vasta hetki sitten tosi luotettavan brittitutkimuksen siitä, kuinka kuningaspigviineillä on kuin onkin tutkitusti todistettu olevan yhtä korkeatasoista älyllistä aivotoimintaa kuin ihmisilläkin mutta sitä ei ole aikaisemmin havaittu, koska kuningaspigviinien pääprioriteetti on arktisista olosuhteista selviytyminen ja oman lajin jatkaminen.
Täydestä meni ja kaveri jäi ihan ihmettelemään, että "Vau!". Mutta onhan satunnainen brittitutkimus aika uskottava. Ei varmaan olisi mennyt ihan niin helposti läpi, jos olisin "lukenut" venäläistieteilijän väitöskirjan hylkeiden ihmismäisistä tavoista ja siitä sitten iloisesti kertonut ja jakanut "tietoa" eteenpäin.

Mulla ei itseasiassa ole tässä tekstissä sellaista selkeää agendaa mutta tarvitseeko edes olla.

Uskoisitteko seuraavan?

Laiskuutta on yhtä monta erilaista kuin on meitä ihmisiä maapallolla. Kuvitelma oikeasti siitä, kun tekevä ihminen on kuitenkin laiskempi kuin laiskiainen itse. Omituinen honotusnauru täytti juuri pääni ajatellessani Ice Age -Sidin näköistä ihmistä.
Mutta herranjestas, ollaanhan me. Me keksitään jatkuvasti tavaroita, apuvälineitä, kehitetään teknologiaa, ettei itse tarvitsisi tehdä niin paljoa. Kohta on uunit ja jääkaapit, jotka on synkronoitu keskenään ja ne valmistavat ihan itse sen lämpimän aterian meille. Oma hypoteesini onkin se, että 50 vuotta tästä hetkestä eteenpäin me (oikeastaan seuraavat sukupolvet) emme enää osaa tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, tiskata tai edes hyödyntää erilaisia tiedonkeruumenetelmiä (aivoihimme on siihen mennessä asennettu kapseli, joka kerää tiedon meidän puolestamme ja toimimme sen mukaan. Emme edes oman vaistomme varassa).

Pyrimme helpottamaan elämäämme jatkuvasti ehkä jopa tiedostamatta sitä itse. Itsekin sorrun moiseen päivittäin mutta tätähän tämä elämä on. Sitten on ne isot nimet tuolla jossain, jotka keksivät autoja Auto-pilotilla, robotteja lähihoitajiksi, neurokirurgeiksi tai tehdastyöläiseksi. Meiltä viedään työt, aivoilta ärsykkeet ja elämältä täyte. Meistä tulee tyhjiä kuoria, osataanko edes tuntea todellisia tunteita enää silloin?

Tarkoitukseni ei nyt ollut lähteä puimaan tätä huolestuttavaa tilannetta moisen asian suhteen vaan oikeastaan oli tarkoitus puhua omasta laiskuudestani ja siitä, kuinka yksitoikkoiselta esimerkiksi minun tekstini näyttävät, kun en laita niihin mitään hienoja landscape-kuvia tai muitakaan. Se on laiskuutta, en jaksa siirtää kuvia puhelimesta koneelle ja koneelta sitten eteenpäin tänne.
En myöskään jaksa töissä syödä, pitää siis lakisääteistä ruokataukoa. Yleensä joudun vain pakottamaan itseni jääkaapille lämmittääkseni sen eineksen mikrossa. Mutta eihän sekään vielä mitään. Vapaapäivinä en jaksa edes herätä nauttiakseni siitä vapaasta (kauhulla odotan huomista vapaata, synttäritkin siinä samalla hyh).
Rakastan hitaita aamuja mutta aamua se ei enää ole, kun herää 11-13 aikaan. Tuohon aikaan hidas aamu venyy iltapäivään ja siinä onkin jo päivä mennyt ihan ohi suun ja itseä suututtaa vaan.

Onkohan se muuten jonkinlaista laiskuutta myös olla myöntämättä omia virheitään? Eipähän tarvitse kuunnella pitkälle jatkuvaa saarnaa siitäkin tai sitten vaihtoehtoisesti selitellä toisille miksi edes tein niin. Siis oikeasti, jos alkaa kamalasti pyörittelmään ja miettimään, niin kyllähän tuon ainaisen laiskuuden saa yhdistettyä kaikkeen mahdolliseen.
Tässäpä teille idea. Tästä lähtien älkää keksikö mitään ihmeellisiä tekosyitä. Syyttäkää aina sitä epäinhimillistä laiskuutta, mikä löytyy meistä jokaisesta.

No kuulkaa, en minäkään.

Kaikki on sussa kohillaan

Mun oli tarkoitus kirjoittaa rakkaudesta (toista kohtaan) mutta hei, mikä ammattilainen mä olen siitä kertomaan? Tilanne on sama kaikissa elämän neuvoissa, joita kavereille kerron. Itse elän kusten samalla ohi, tekemällä huonoja ratkaisuja, vaikka voisin niiden itse annettujen neuvojen avulla elää ihan hyvää elämää. Funny thing.

Mä voin kertoa sen rakkaudesta, minkä tiedän omien havaintojen perusteella. Monet asiat saattavat olla ristiriidassa toistensa kanssa, siksi tämä kuuluukin niiden aivottomien pohdintojen sekaan. Anyhow, let's go!

***

Rakkaus ei todellakaan katso aikaa, paikkaa, henkilöä tai ylipäätään mitään. Se vain tulee ja iskee vasten kasvoja ja antaa vaihtoehtoja tasan kaksi. Elä, rakasta ja ole onnellinen rakastamasi ihmisen kanssa tai kaivaudu maakuoppaan yksin itkemään sydänsuruja pois. Radikaalit vaihtoehdot mutta niinhän se menee. Vaikea elää noiden välimaastossa, ei se vain toimi.

Joskus rakkaus loppuu kesken, toisinaan rakastuukin kesken kaiken tai "pakon edessä" toiseen, joskus rakastuu vain illuusioon siitä toisesta ja itsestä tai sitten oikeasti rakastaa toista ehdoitta ja on oikeasti sydänjuuria myöten rakastunut. Minä olen kokenut edellä mainitut tilanteet ja no, tämä viimeisin on parasta. (Eikä tietenkään pidä unohtaa niitä tilanteita, joissa toinen vain uskomattomalla tavalla ylittää yhteiset tai vain jo pelkästään sen toisen rajat ja tilanne johtaa eroon.)

Rakkaudessa sä katsot tosi monet pahat asiat sormien läpi. Jokaisella on rajansa, jotka huonolla tuurilla ylitetään ja sitten palaudutaan pisteeseen, missä itketään siellä maakuopassa. Mutta, ennen rajojen ylittämistä (ja toivotaan, ettei koskaan mennä edes niin pitkälle), aika antaa anteeksi ja mahdollisuuksia pystyy antamaan monia. Ethän halua menettää sitä puolikasta susta. Ilman toista olisit vain huone ilman valoa, biisi ilman laulua, pelkkä vitsi ilman naurua.
Halu taistella toisesta on ihan next level ja tahdotaan korjata epäkohdat keinolla millä hyvänsä.

Itsellä kesti myöntää toisen tärkeys ja korvaamattomuus todella kauan, halusin vain olla strong independent woman (en muka miehiä tarvitse selviytyäkseni). HALOO, voit olla vahva ja itsenäinen myös sen toisen kanssa.

Monesti on helpompi sanoa toisesta vain niitä negatiivisia asioita, etenkin suhteen jälkeen. Välillä tuntuu vaikealta iloiten puhua siitä ihanasta rakkaudesta, missä kaikki onkin kohdillaan. Onko siinä epämukavuutta aiheuttamassa esimerkiksi toisen ihmisen rakkauselämän ja hänen oman suhteensa ongelmat? Tai sitten toinen onkin sinkku? Mutta the main problem on kuitenkin se, että miksi suhteen aikana unohtaa kehua toista tai sanoa yksinkertaisia ja kivoja juttuja?

"Näytät hyvältä tänään!"

"Lepää sä, mä voin siivota"

"Ajathan varovasti"

"Ikävöin sinua"

Myönnän itse, että tämä aiheuttaa minulle ongelmia. Unohdan välillä nuo pienet kivalta tuntuvat lausahdukset. Ne on rakkaassa suhteessa oikeasti tärkeitä ja ihan ylipäätään se tuntuu kivalta, jos kaverikin sanoo jotain kivaa.

***

Jokainen tietää ainakin yhden huonosti päättyneen romanssin, joko omansa tai sitten jonkun kaverin. Puhutaan siitä onnistuneesta ihanasti rakkaasta suhteesta, käykö?
Viime postauksessa jo hieman aloitin kertomalla omasta rakkauden kohteestani. Jatkan hänellä, hänestä minun on helppo kertoa.

Rakas, poikaystävä, paras kaveri. Kaikki samassa ihmisessä, siihen pitäisi jokaisen pyrkiä seurustelusuhteissaan. Optimaalisin tilanne on se, kun voitte love like lovers and laugh like best friends. Se toinen on aina siinä, jaatte tunteita toistenne kanssa, kerrotte toisillenne kaiken. Välillänne olevan luottamus on mielettömän luja, olette rehellisiä. Te pystytte puhumaan vakavasti mutta myös nauramaan niin, että vatsaan ja poskiin alkaa sattua. Uskallat sanoa toiselle, jos jokin ei tunnu sinusta hyvältä etkä pelkää toisen suuttuvan moisesta. Suhteessa on tärkeä pystyä jakamaan kaikki.

Yhdessäolo tuntuu vaivattomalta, olet valmis taistelemaan toisesta ja vain ääritilanteissa joudut turvautumaan ääritoimenpiteisiin mutta eihän sellaisia tarvitse miettiä edes.
Tuntuu ikävältä olla erossa toisesta edes sen yhden tunnin verran mutta kuitenkaan ei koeta erossa oloa kamalaksi asiaksi. Se on normaalia terveessä suhteessa olla erossa välillä. Parisuhteen kummallakin osapuolella on oltava mahdollisuus omaan aikaan ja siitä saa myös nauttia ihan lupaa kysymättäkin.

Uskallat olla oma itsesi eikä sun tarvitse hävetä itseäsi (ainakaan kamalasti) toisen seurassa. Voit nauraa huoletta, vaikka sille satunnaisesti liikahtavalle sängyn alla makoilevalle villakoiralle (kyseenalaistan myös asentoani tällaista havaintoa tehdessäni). Ja sen todellakin tuntee, kun kaikki kolahtaa ja loksahtavat paikoilleen. Tällaisesta on pidettävä kiinni ja, jos meinataan hajota, se korjataan keinolla millä hyvänsä.
Mulla on tällä hetkellä kaikki nämä. Living the best time of my life.

Oliver on korjannut mua ja mun ajatusmaailmaa back to normal, kun puhutaan suhteista, rakkaudesta, yhteisestä elämästä ja kahden ihmisen välisestä harmoniasta. Tavallaan se, että myös minä voin olla rakastettu ja voin itse rakastaa. Voin antaa itsestäni toiselle kaikki ne kaksisataa prosenttia ja luottaa siihen, ettei se toinen käytä sitä kaikkea minua vastaan jossain vaiheessa.

Taustaltani löytyy aika värikäs historia, minkä kautta minulla on ihan oikeasti luottamusongelmia itseäni, läheisintä sekä sitä kaukaisinta ihmistä kohtaan. Alkuun luotan suhteellisen helposti, koska uskon jokaisesta vain sitä hyvää. Yksi takaisku ja suhtaudun kaikkeen skeptisesti enkä oikeastaan koe tarvetta luottaa siihen toiseen ollenkaan enää. Mutta hei, tämänkin virheen ja vian pystyy korjaamaan oikea henkilö. Kiitos.

Nyt taitaa olla oikea aika lopettaa tämä ristiriidassa oleva sössötys ja lähteä hoitamaan oikeasti tärkeitä asioita.

Hei, mitä te rakastatte? Miettikää sitä tänään!

Ota varovasti

Huomaamatta mennyt puolikas vuosi enkä sanallakaan ole ilmoittanut olemassaoloani. Kaikki hyvin, ilman suuria kriisejä menty tämä talvi ja kevät. Kesää odotan, toisaalta en. Töitä minulla on suurimmalle osalle kesää, välissä saattoi olla useampi vapaa peräkkäin mutta selkeää kesälomaa minulla ei ole.
Minusta tulee minimuotoinen työhiiri kesällä, pahoittelut tovereille siitä jo nyt. Mutta tässä on jo ikää sen verran, että kaikki erimittaiset työsuhteet on tärkeitä ja ilman työkokemusta minua ei oteta enää töihin minnekään. Paitsi ehkä siivoojaksi mutta siihenkin tarvitaan nykyään koulutus (?!).

Aloitin helmikuussa vammaistyön osaamisalan opinnot. Osaan käyttää tukiviittomia alkeellisesti ja pystyn hyödyntämään kuvakommunikaatiota työskentelyssäni. Nyt minulla on ensimmäisen vammaistyön osaamisalan työssäoppimisjakson viimein päivä käynnissä. Tästä viikko lomaa ja takaisin tänne ihan oikeana työntekijänä, kivaa!

Ja oikeasti tyypit, mä olen rakastunut. Niinkuin oikeasti, aikuisten oikeasti rakastunut. Olen todellakin hämilläni koko asiasta, koska meidän historia yltää kuitenkin melkein neljän vuoden taakse. Silloin pussailtiin Palokan koulun pihalla. Se syksy oli hyvää aikaa mutta mä itse tein siitä sille toiselle pahan ajanjakson. Olen edelleen pahoillani ja hyvitän sitä toiselle vieläkin.
Viimeisen kolmen vuoden aikana nähtiin satunnaisesti ehkä kerran kuussa tai kahdessa eikä kamalasti juteltu mutta silti se oli jotenkin ihana nähdä aina. Se toinen jäi niin mieleen. Kaikki ne sanat silloin neljä vuotta sitten syksyllä. Se katumus omasta käytöksestä ja pahan olon tuottamuksesta. Olin tosi sekaisin silloin enkä itsekään tuntenut omaa itseäni.
Tulitte uutena vuotena meille sun sen aikaisen tyttöystävän kanssa ja me käytiin kahdestaan saunassa. Salainen pahe saa paljastua nyt. Kutkutti ajatus meidän kahden pussailusta. Aina, kun nähtiin ja silloin saunassa. Mutta me molemmat seurusteltiin. Oltiin luotettavia kumppaneita. Se meni siinä ja olin kuitenkin onnellinen sun puolesta. Sen jälkeen en katsonut ketään sun tyttöystävää tai säätöä hyvällä. Tätä on rakkaus, kun suuttuu (loukkaantuu) toiselle (ilman, että toinen on edes sun) siitä, että se seurustelee jonkun kanssa.
Erosin vajaa vuosi sitten, keräilin itseäni ja laitoin sulle viestiä silloin ja pyysin ajelemaan. Onneksi mä pyysin, koska tässähän me ei oltaisi. Mä olen jälleen kerran pahoillani syksyisestä, lupaan hyvittää kaiken oikeasti.
Me mentiin kuitenkin syksy ON/OFF. Joulun alla meillä oli pidempi (1,5vkoa) aika, ettei puhuttu ollenkaan. Olin sulle tosi vihainen. Sä tulit pyytämään anteeksi joulun pyhien jälkeen ja mä annoin meille tilaa ja mahdollisuuden. Kaikki lähti pyörimään hyvin ja mä voin ylpeänä ilmoittaa teillekin. Meillä tuli 15.5. 8 kuukautta täyteen. En ole puhunut täälläkään meistä, koska halusin olla varma. Nyt olen satavarma (x tuhat).

Nyt on mun aika mennä vetämään tää työvuoro loppuun ja sitten se olisi loma-mood ON.

Suuntana oikea

Palaan muutaman kuukauden hiljaisuuden jälkeen ääneen. En aio selitellä hiljaista olemustani, en ota kantaa mihinkään mitä kuluneiden kuukausien aikana on tapahtunut. Olen ollut huonompi ja parempi ihminen, molempia. Kumpaakaan en sopivasti.

Opintoni lähihoitajani jatkuvat edelleen ja edessä olisi kuntoutuksen tukemisen työoppiminen. Jännittää todella paljon, kuinka onnistun soveltamaan teorian käytäntöön? Ja vielä niin monipuolisesti kuin K3-tasoiselta odotetaan. Itsevarmana kohti taisteluita, niinkuin meistä jokainen joskus.

Minulla on ollut aikaa miettiä asioita tulevaisuuteni kannalta. Minä sain asunnon ja muutan joulukuun alussa. Ihanaa saada vihdoin oma paikka, minkä rakentaa juuri sellaiseksi millaiseksi sen mielessä kuvittelee. Olen myös todella varma siitä, millainen työmoraali minulla on sitten työelämässä valmistumisen jälkeen. Tiedän millainen ihminen haluan olla enkä rakenna itseäni, sitä omaa elämää kenenkään ympärille. Kaikki lähtee minusta itsestä. Onnellisuutta ei saa laskea toisen varaan vaan se täytyy rakentaa itse.

Olen löytänyt oikean suunnan, johon kulkea. Harhailla saan, en rankaise siitä itseäni. Kunhan saavutan asettamani tavoitteet, kaikki hyvin. Tiedän matkan vaativan itsekkyyttä, vahvoja istumalihaksia, näppäriä sormia näppäimistöllä ja kuihtunutta sosiaalista verkostoa mutta kaikesta selvitään, ainahan me olemme selvinneet.

Tiedän olevani työntekijänä sellainen, että otan vastaan tarjotun 27h työvuoron. Miksi? Sitä pitäisi kysyä "Miksei?". Tulevaisuuden sosiaali- ja terveysalan työntekijänä minulla on velvollisuus ottaa vastaan tarjotut työvuorot. Käytettävyyteni määrittelee minut työntekijänä, olenko omistautunut, tarpeeksi joustava. Ja minähän olen hyvä.

Minulla on periaatteita, joita en aio rikkoa. Osa on ollut aina vahvasti läsnä, osa taas on vahvistunut matkallani tähän. Miksi luopuisin muiden takia siitä, mikä tekee minusta itselleni mieleisen? Ihmettelen välillä itsekin. En ole löytänyt vedenpitävää selitystä sille.

Koitan kertoa kivoja asioita pian, nyt lähden hakemaan toverin veljeä luolasta. Pus moi.

Nyt mennään liian lujaa

Se on mielestäni jopa hassua, miten oma kroppasi osaa kertoa sinulle tarvitsevansa taukoa ja vapaata. Vaikka oma pääsi olisikin menossa ja haluaisi tehdä kaiken sinulle tarjottavan, kroppasi pistää sille stopin. Tajuton väsymys ja aivojen yhteistyö elimistön kanssa alkaa horjua, on aika pysähtyä ja kieltäytyä vapaapäiviä vähentävistä töistä.

Minulla on ollut kesäkuussa yksi lauantai vapaa. Koulujen loputtua lähdin heti töihin, vietin ensimmäisen viikon lauantain vapaana tyttönä, jonka jälkeen olen tehnyt töitä pari päivää vaille kaksi viikkoa putkeen. Väliin mahtui kaksi pidempää päivää, 11h ja toisella kertaa hieman enemmän. Väsymys ei tuntunut alussa, kävin ylikierroksilla (varmaan edelleen) ja nukkumaan meneminen venyi puoleen yöhön, jopa sen yli. Töissä olen aivan tööt, unohtelen asioita enkä tunnista tuttuja asiakkaita, jotka olettavat meidän tunnistavan heidät. Päivän jälkeen voi aina kysyä itseltään "Miten meni taas tänään?".

Minulla oli mahdollisuus viettää kaksi kokonaista vapaapäivää juhannuksena. Kyllä muuten nautin niistä päivistä täysillä. Palasin sunnuntaina töihin, jonka jälkeen arkinen maanantai alkoi Kopio-Teamin tiloissa. Viimeistä viikkoa viedään. Aika on mennyt kamalaa vauhtia ja aivan uskomattomalta tuntuu, että tämän viikon jälkeen on kokonainen kuukausi takana painotuotantoassistenttina.
"Olenko oikeasti ollut täällä jo kolme kokonaista viikkoa? What the ihmettä?" Hämmentävää mutta samalla jännittävää. Heinäkuussa puhaltaa uudet tuulet ja pääsen toteuttamaan itseäni lähihoitajana. Ensimmäinen kesä sosiaali- ja terveysalan opiskelijana ja heti pääsin töihin! Hienosti menee ja tätä tarvitsinkin tälle kesälle töiden jokaisessa merkityksessä.

Kesäkuun 5. päivänä oli jännittävää, vatsanpohjaa kutkuttavaa tulla takaisin entiseen työpaikkaan muistelemaan "vanhoja" mutta ihana oli nähdä kaikkia vanhoja työkavereita. Porukkana olemme rentoja, mukavuudenhaluisia ja vitsikkäitä.
Tulee ikävä tätä porukkaa taas perjantaina. Ehkä me nähdään taas ensi kesänä!

Pusuja!

Ps. Otsikko ei sovi koko julkaisuun, se vain kuulostaa kivalta ja sopi mainiosti suomalaiseen juhannukseen.

Ikuisuudelta tuntuva hetki

Kun huomaat sähköpostin olevan tyhjä tilauksista, puhelin ei soi eikä asiakkaita näy tiskillä, vallitsee ikuisuudelta tuntuva hetki. Olet istunut tietokoneen näytön edessä viisi hassua minuuttia mutta tuntuu kuin olisi kulunut jo tunti.

Ikuisuudelta tuntuu myös se, kun autosi kuskin oven ikkunassa on suuri hämähäkki etkä tiedä sen aikeita. Meinaako se hyökätä kimppuusi heti, kun käännät katseesi muualle? Onnistut ujuttautumaan autoosi sisälle kääntämään parkkikiekkoa ja änkeydyt autostasi mahdollisimman hitaasti ulos, jottei hämähäkki suuttuisi. Tilanne tuntuu ainakin 15 minuutin mittaiselta, vaikka todellisuudessa suoriuduit mahdottomasta tehtävästä alle minuutissa.

Kuinka mahdottoman pitkältä ajalta se tuntuukaan, kun odotan ruoan valmistumista. Sinulla on kamala nälkä, tunnet pyörtyväsi (tai sitten ajattelet sen ajatuksen nopeuttavan purtavan syömäkelpoiseksi tulemista) ja huokailet syvään.

Sinulla on kamala kiire aamuisin lähteä töihin, joko juosten, autolla kaahaten (ja mutkan 50km/h, jos ketään ei satu olemaan edessä) ja sinun täytyy käyttää vielä ihana karvaturrisi ulkona aamuisilla tarpeillaan. Kolmen minuutin mittainen aamupyrähdys ulkona tuntuu melkein töistä myöhästymiseltä ja kiukkuat turhaan nappisilmällesi asiasta.

Ilman tekemistä kaikessa tylsyydessäsi haluat käydä edes tupakalla. Et kuitenkaan voi (, jos olet töissä), koska edellisestä tupakasti on juuri ja juuri kulunut 20-25 minuuttia. Ethän halua antaa itsestäsi sellaista kuvaa, että tupakka on elämäsi etkä pysty keskittymään töihin kuin vain pari kymmentä minuuttia kerrallaan.

Entä se monesti kuunneltu biisi, jota et jaksaisi kuunnella mutta, josta toinen kuitenkin niin pitää? Alun ensimmäiset viisi sekuntia ovat sietäen kuunneltavissa mutta loppu tuntuu päivän mittaiselta rupeamalta. Huokaus on syvä ja helpottunut biisin soitettua loppusointunsa.

Teellä kestää todella kauan jäähtyä etenkin, jos et laita kylmää vettä hieman sekaan. Myös teepussin lilluttaminen vedessä 3-4 minuuttia on kamalan kauan ja kiireisenä aamuna et millään ehtisi vaan enemmän houkuttaisi juoda pelkkää kuumaa vettä.

Millaisia ikuisuudelta tuntuvia hetkiä teillä on tai on ollut?

Pus pallerot!

Epävarmaa farkkutakkisesonkia

Ja niin pyörähti toinen työviikko käyntiin. Kesäisiä päiviä löytyi viime viikolla useampi mutta tämä maanantai alkoi harmaana, on edelleen harmaa ja taitaa jatkua harmaan iltaan saakka. Tulevaisuudessa häämöttävät kesäpäivät taidan olla töissä, joten mitäpä väliä niillä. Rahan tuloa ei ainakaan voi estää, niinhän sitä sanotaan. Ja eilen minulla alkoi 13 päivän työputki, jos tästä selviän niin selviän mistä vain.

Ehdin just päästä kesän fiilikseen ja innostuin Leviksen farkkutakistani. Sitten saapuikin sopivasti tämä viileys ja tuttu kotimainen harmaus. Onneksi puiden lehtiä liikuttavat tuulenpuuskat tuntuvat lämpimiltä ilman ollessa viileämpi.
Mutta onko vielä 10-15 asteen lämpötilassa ok pitää farkkutakkia? Olen jotenkin aina mieltänyt ja yhdistänyt farkkutakin kesään ja lämpöiseen hellepäivään, onhan se mageen näköistä oli takki sitten harteilla, kunnolla päällä tai lanteilla (vyötärölle ne paidat/takit taidetaan normaalisti nykyään solmia).
Olen aina hieman epävarma siitä, kuinka pukeutua ihmisten ilmoille. Onko tuo takki sittenkin liikaa? Olenko pukeutunut liian löllösti tai liian juhlavasti? Näytänkö jäätyväni tuolla, jos laitankin vain tämän? Mutta eiköhän jokainen käy tämän vaiheen läpi pukeutumisensa suhteen. Jatkuvasti löydän omaa pukeutumistyyliäni enemmän ja enemmän enkä niinkään jaksa aina enää välittää siitä, mitä muut saattavat ajatella. Mutta tämä farkkutakki ja farkkutakkisesonki on hämmentänyt minua niin, etten tiedä oikeaa vastausta farkkutakin ajankohtaisuudelle.

Ehkä minä vielä tämän farkkutakkimysteerin selvitän! Ihanaa alkanutta viikkoa palleroiset, pus.